Ja nyt sai Diederich palvella häntä, hän oli hänen henkivartionsa! Hän oli aina läsnä Wiebelin herätessä, haali kokoon hänen kapistuksensa — ja kun Wiebel oli kortteerirouvansa kanssa huonoissa väleissä epäsäännöllisen vuokranmaksamisensa tähden, niin Diederich piti huolta hänen kahvinsaannistaan ja kiillotti hänen kenkänsä. Sentähden sai hän kulkea kaikkialla mukana. Kun Wiebel toimitti jotakin tehtäväänsä, niin Diederich seisoi ulkona vahdissa, ja hän toivoi vain sitä, että olisi saanut pitää miekkaansa mukanaan, voidakseen sillä tehdä hänelle kunniaa.
Wiebel oli sen ansainnut. Sillä Wiebel edusti loistavimmin yhdistyksen kunniaa, missä myöskin Diederichin kunnialla ja koko velvollisuudentunnolla oli juurensa. Hän otteli kenen kanssa tahansa Uusteutonian puolesta. Hän oli kohottanut yhdistyksen arvoa, sillä hänen kerrottiin kerta löylyttäneen erästä Vindoborussia-yhdistyksen jäsentä! Hänellä oli myöskin sukulainen, joka palveli keisari Franz Josephin toisessa kaartin krenatöörirykmentissä; ja niin usein kuin Wiebel mainitsi serkkunsa von Klappken nimen, niin koko Uusteutonia teki mairittelevan kumarruksen. Diederich koetti kuvitella mielessään, miltä Wiebel olisi näyttänyt kaartinupseerin uniformussa; mutta sellaista ylevyyttä oli mahdoton keksiä. Kun hän sitten eräänä päivänä tuli kauaksi tuoksuvan Gottlieb Hornungin kanssa parturista, niin Wiebel seisoi eräässä kadun kulmassa erään pataljoonan kirjanpitäjän kanssa. Ei mitään erehdystä: Se oli kirjanpitäjä — ja kun Wiebel näki heidän tulevan, niin hän käänsi heille selkänsä. He kääntyivät myöskin ja menivät tiehensä tiukkaan ja äänettömästi, katsahtamatta toisiinsa, tekemättä mitään huomautusta. Kumpikin arvasi, että naapuri oli myöskin huomannut kirjanpitäjän ja Wiebelin yhdennäköisyyden. Ja kenties muutkin olivat jo kauan sitten tietäneet asian oikean laidan! Mutta kaikille oli Uusteutonian kunnia siksi tärkeä asia, että osasivat vaieta ja unhoittaa sen, minkä olivat keksineet. Kun Wiebel seuraavalla kerralla mainitsi "serkkunsa von Klappken" nimen, niin Diederich ja Hornung tekivät kumarruksensa muiden mukana yhtä mairittelevasti kuin ennenkin.
Diederich oli jo oppinut itsehillintää, muotojen varteenottamista, saanut yhdistyksen henkeä ja harrastusta korkeamman tavoitteluun. Säälien ja vastenmieltä tuntien hän ajatteli sitä harhailevan villin kurjaa olemusta, mikä hän aikaisemmin, oli ollut. Nyt oli järjestystä ja velvollisuudentuntoa tullut hänen elämäänsä. Tarkoin sovittuina hetkinä ilmestyi hän Wiebelin kojuun, miekkailusaliin, parturiin ja aamutuikulle. Iltapäiväkiertely johti juomaseuraan; ja jokainen askel tapahtui yhdistyksen valvonnan alla, vaivaloisia muotoja ja keskinäistä kunnioitusta noudattaen, mistä ei puuttunut miellyttävää karskeutta. Eräs opiskelutoveri, jonka kanssa Diederich oli tähän asti ollut vain virallisessa kanssakäymisessä, törmäsi kerran yhteen hänen kanssaan käymälän edustalla, ja vaikka heistä kumpikaan ei oikein voinut enää suorassa seisoa, niin kumpikaan ei tahtonut astua sisään ensimäisenä. Kauan aikaa he lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia — kunnes äkkiä hädän pakottamina syöksyivät oven läpi, kahden karjun tavoin, niin että heidän olkaluunsa ruskuivat. Tästä sai alkunsa ystävyys. Jouduttuaan kerran lähemmäksi toisiaan inhimillisessä tilassa, he lähestyivät toisiaan myöskin virallisessa juomapöydässä, joivat veljenmaljat ja nimittivät toisiaan "lurjuksiksi" ja "paksunahoiksi".
Yhdistyselämä ei näyttänyt aina hupaista puoltaan. Se vaati uhreja, se totutti kestämään miehuullisesti kipuja. Vieläpä Delitzschkin, joka oli vilkas iloisuuden lähde, tuotti surua Uusteutonialle. Eräänä aamupäivänä, kun Wiebel ja Diederich tulivat häntä hakemaan, hän seisoi pesukaapin luona ja sanoi: "No niin, onk's teill' tänäänki' sellattiin jano?" — Ja ennenkuin he ennättivät tarttua häneen, hän suistui maahan vesikannuineen. Wiebel tunnusteli häntä: Delitzsch ei liikuttanut enää mitään jäsentään.
"Sydänhalvaus", sanoi Wiebel lyhyesti. Hän meni tiukasti kilistimen luokse. Diederich keräsi sirut ja kuivasi lattian. Sitten he kantoivat Delitzschin vuoteeseen. Kortteerirouvan muodottoman valittelun vastakohdaksi he molemmat käyttäytyivät ankaran asianmukaisesti. Mennessään suorittamaan asianaiheuttamia tehtäviä — he marssivat tahdissa rinnatusten — Wiebel sanoi piukasti kuolemaa halveksien:
"Siten voi käydä jokaiselle meistä. Juominkien pitäminen ei ole mitään leikintekoa. Sen voi jokainen omasta kokemuksestaan sanoa."
Ja kaikkien muiden mukana tunsi Diederich kohonneensa Delitzschin uskollisen velvollisuuksientäyttämisen ja hänen kuolemansa johdosta kunnian kentällä. Ylväänä he saattoivat vainajata hautaan; "Uusteutonia on tienviitoittaja", on luettavana kaikkien kasvoista. Hautuumaalla heillä oli kaikilla suruharsolla verhotut miekat alaspäin käännettyinä ja kasvoilla sotilaan itseensäsyventynyt ilme, sotilaan, jonka tuleva taistelu voi temmata pois samalla lailla kuin aikaisempi oli vienyt toverin; ja se, mitä yhdistyksen ensimäinen luottamusmies sanoi puheessaan: hän ylisti vainajata siitä, että tämä oli miehuuden ja idealismin koulussa saanut korkeimman palkinnon, se liikutti heitä kaikkia, ikäänkuin se olisi koskenut heitä itseään.
Tähän loppui Diederichin oppiaika, sillä Wiebel jätti yhdistyksen valmistuakseen suorittamaan oikeustutkintoaan; ja nyt oli Diederichin tästä lähtien itsenäisesti edustettava häneltä saamiaan periaatteita ja ohjeita ja istutettava nuorempiin. Hän teki sen tuntien korkeata vastuunalaisuutta ja noudatti menettelyissään ankaruutta. Voi sitä keltanokkaa, joka joutui kärsimään jonkun rangaistuksen. Pahimmin kävi eräälle, joka meni ulos ovesta Diederichin edellä. Hän joutui kahdeksanpäiväisen olutpannan alaiseksi. Diederichiä ei johtanut tässä ylpeys eikä itserakkaus, vaan yksistään hänen korkea käsityksensä yhdistyksen kunniasta. Hän itse oli vain ihminen, siis ei mitään; kaikki oikeudet ja arvonanto tuli hänelle yhdistykseen kuulumisesta. Myöskin ruumiillisesti hän sai kiittää sitä kaikesta; valkeiden kasvojensa leveydestä, vatsansa pulleudesta, joka kohotti hänen arvonsa keltanokkien silmissä, etuoikeudesta saada esiintyä kaikissa juhlatilaisuuksissa pitkävartisissa saappaissa, yhdistyksen väreissä ja lakissa, uniformun tuottamasta nautinnosta! Hänen piti kylläkin aina väistää luutnanttia, sillä se yhdistys, mihin luutnantti kuului, oli ilmeisesti korkeampi; mutta ainakin raitioteiden virkailijain kanssa hän saattoi olla huoletta tekemisessä, pelkäämättä saavansa heidän puoleltaan sopimatonta kohtelua. Hänen miehuutensa perustui arpiin, jotka halkoivat leukaa, kulkivat äkkinäisesti läpi poskien ja ulottuivat lyhyeksi leikatulle päälaelle, mikä kaikki löi hänen kasvoilleen uhkaavan leiman — ja mikä tyydytys, kun sai joka päivä mielensä mukaan näyttää sitä jokaiselle! Kerta tarjoutui odottamattoman loistava tilaisuus. Hän oli Hornungin ja heidän kortteerirouvansa palvelijattaren kanssa mennyt kolmisin Halenseehen tanssiaisiin. Muutamia kuukausia olivat ystävykset asuneet yhdessä, asunnossa, mihin liittyi kohtalaisen sievä palvelustyttö, jolle he kumpikin antoivat pieniä lahjoja ja jonka kanssa he sunnuntaisin kävivät yhdessä ulkosalla. Diederichillä oli omat arvelunsa siitä, oliko Hornung mennyt tytön kanssa yhtä pitkälle kuin hän itse. Virallisesti ja yhdistyksen vuoksi se oli hänelle tuntematon asia.
Rosa ei ollut huonosti puettu, ja niin ollen hänellä oli tanssiin hakijoita. Saadakseen vielä tanssia yhden polkan hänen kanssaan oli Diederich pakotettu muistuttamaan häntä siitä, että oli ostanut hänelle käsineet. Hän oli jo tehnyt virheettömän kumarruksensa tanssin alkajaisiksi, kun huomaamatta siihen tunkeutui eräs sivullinen ja tanssi Rosan kanssa tiehensä. Nolostuneena katseli Diederich heidän jälkeensä tuntien hämärästi, että hänen oli tässä puututtava asiaan. Mutta ennenkuin hän liikahti paikoiltaan, olivat tanssivat parit työntäneet kumoon erään tytön, joka antoi Rosalle korvatillikan ja eroitti hänet kovakouraisesti tanssikumppanistaan. Diederichin mielestä sopi tätä katsella ja lähteä Rosan ryöstäjää kohden.
"Arvoisa herra", sanoi hän ja katsoi tätä kiinteästi silmiin. "Teidän käyttäytymisenne on kuulumatonta."