Jälkipöydässä Magda kuori hänelle appelsiinin ja maisteli hänen kunniakseen tokaieria. Kun sitten mentiin asuinhuoneeseen, niin Diederich jäi, käsivarret kiedottuna kummankin sisaren vyötäisille, seisomaan ovelle. "Niin, niin, herra Kienast", hän sanoi syvällä äänellä. "Tämä on kotirauhaa, katsokaahan, herra Kienast!" Magda nojasi, pelkän antaumuksen vallassa, hänen olkapäähänsä. Kun Emmi pyrki riistäytymään irti, niin hän sai sysäyksen takaapäin. "Näin meillä eletään aina", jatkoi Diederich. "Minä teen kaiken päivää työtä omaisteni hyväksi, ja ilta yhdistää meidät sitten lampun valossa. Sivullisista ihmisistä ja meidän niinsanotun yhteiskuntamme kermasta me välitämme niin vähän kuin mahdollista, meillä on kylliksi omassa itsessämme."
Tässä onnistui Emmin päästä irti; kuultiin, miten hän veti oven perässään kiinni. Sitä hempeämmän kuvan tarjosi Diederich ja Magda, kun he laskeutuivat vienostivalaistun pöydän ääreen. Herra Kienast katseli miettivästi punssipulloa, jota rouva Hessling toi sisään, yhä nauraen. Sillä välin kun Magda täytti vieraan lasia, Diederich selitti, että hän sen vuoksi, että he rajoittautuivat elämään tällaista hiljaista perhe-elämää, kerta saattoi naittaa sisarensa hyvin. "Sillä liikkeen paisuminen koituu sisarten hyväksi, sillä tehdas kuuluu osittain myöskin heille, puhdasta myötäjäissummaa lukuunottamatta; niinpä niin, ja jos sitten joku minun tulevista lankomiehistäni tahtoo vielä sijoittaa pääomansa liikkeeseen —"
Mutta Magda, joka näki herra Kienastin ilmeen käyvän huolestuneeksi, johti keskustelun muualle. Hän kyseli hänen perheolojaan ja tiedusteli, oliko hän sitten aivan yksinään. Kienastin silmät tulivat liikutetuiksi, ja hän siirtyi lähemmäksi. Diederich istui siinä vieressä, joi ja pyöritteli peukaloitaan. Useampia kertoja hän yritti ottaa osaa noiden kahden keskusteluun, jotka, kuten näytti, tunsivat olevansa vain kahden kesken. "Niinpä niin, Te olette sitten onnellisesti suorittanut myöskin yksivuotisenne", hän sanoi suosijantapaisesti ja ihmetteli samalla niitä merkkejä, joita rouva Hessling teki hänelle noiden kahden selän takana. Vasta sitten, kun äiti pujahti ovesta ulos, hän käsitti, otti punssilasinsa ja meni viereiseen huoneeseen pianon luokse. Hän kosketteli hieman näppäimiä ja joutui huomaamattaan ylioppilaslauluihin ja lauloi värisevällä äänellä soiton mukana: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst." Päästyään loppuun hän kuunteli; mutta sisällä oli niin hiljaista, kuin olisi ollut syvässä unessa, ja vaikka hän olisikin kernaasti kaatanut itselleen jotakin tuosta punssipullosta, niin hän soitti kuitenkin velvollisuudentunteesta: "Im tiefen Keller sitz'ich hier."?
Silloin, keskellä säettä, jokin tuoli meni nurin ja sitä seurasi kaikuva ääni, jonka alkuperää ei voinut väärin ymmärtää. Yhdellä hyppäyksellä Diederich oli asuinhuoneessa. "No niin", hän sanoi voimakkaasti ja totisesti, "Teillähän näyttää olevan vakaita aikomuksia." Pari irtaantui toisistaan. "Sitä minä en kiellä", selitti Kienast. Diederich tuli äkkiä kovin liikutetuksi. Silmä silmää vastaan hän puristi Kienastin kättä, ja toisella hän veti Magdan esiin. "Mutta tämähän on yllätys! Herra Kienast, tehkää minun pikku sisareni onnelliseksi. Minussa Teillä on aina oleva hyvä veli, kuten sitä olen tähänkin asti ollut, sen voin sanoa."
Pyyhkien silmiään hän huusi: "Äiti! Jotakin on tapahtunut." Rouva Hessling seisoi heti oven takana, vaan ei voinut heti käyttää jalkojaan liian suuren mielenliikutuksensa vuoksi. Nojaten Diederichiin hän tuli horjuen sisään, lankesi herra Kienastin kaulaan ja puhkesi kyyneliin. Diederich koputti sillä välin Emmin ovelle, joka oli suljettu. "Emmi, tulepas ulos, jotakin on sattunut!" Emmi repäsi lopulla oven auki, vihanpuna kasvoillaan. "Miksi sinä häiritset untani? Minä osaan kyllä aatella, mitä on tapahtunut. Tehkää sopimattomat tekonne yksinänne!" Ja ovi olisi mennyt uudestaan kiinni, jos Diederich ei olisi pannut jalkaansa väliin. Ankarana hän osoitti sisarelleen, että tämä kylmäsydämisen käyttäytymisensä vuoksi ansaitsi jäädä kokonaan ilman miestä. Eikä hän edes sallinut Emmin pukeutua, vaan kiskoi hänet mukanaan, sellaisena kuin oli, aamunutussaan, hiukset hajallaan. Eteisessä sisko kääntyi veljensä puoleen: "Sinä teet meidät naurettaviksi", hän sihisi, — ja vielä kihlautuneiden luona hän esiintyi Diederichin edessä, pää hyvin pystyssä, katse hyvin pilkallisen tutkivana. "Pitikö sen tapahtua niin myöhään yöllä?" hän kysyi. "No niin, onni ei kysy hetkeä, milloin saapuu." Kienast loi häneen katseensa: hän oli Magdaa suurempi, hänen kasvonsa, jotka olivat saaneet väriä, näyttivät täyteläisemmiltä pitkän, vahvan tukan ollessa hajallaan. Kienast piteli hänen kättään kauemmin kuin oli välttämätöntä; Emmi veti kätensä pois, silloin Kienast kääntyi hänestä Magdan puoleen, silminnähtävästi epäröiden. Emmi hymyili sisarelleen voitonriemuisesti, kääntyi ympäri ja hävisi, pää hyvin pystyssä — sillä aikaa kuin Magda tarttui tuskallisesti Kienastin käteen. Mutta Diederich astui esiin, täysinäinen punssilasi kädessä, ja halusi juoda veljenmaljan uuden lankonsa kanssa.
Aamulla hän nouti hänet hotellista aamutuikulle. "Suvaitse hillitä naiskaipuutasi aina päivällisiin asti. Nyt meidän täytyy sanoa joku sana näin miesten kesken." Klappschen oluttuvassa hän teki hänelle selvää tilanteesta: kaksikymmentäviisituhatta puhdasta hääpäivänä — todisteet siitä olivat joka hetki nähtävissä — ja yhdessä Emmin kanssa neljäsosa tehdasta. — "Siis vain kahdeksas osa", totesi Kienast, mihin Diederich vastasi: "Pitäisikö minun sitten ilmaiseksi raataa itseni uuvuksiin teidän tähtenne?" Syntyi vastenmielinen hiljaisuus.
Diederich saattoi mielialan entiselleen. "Kippis, Friedrich!" "Kippis Diederich!" sanoi Kienast. Silloin näytti jotakin juolahtaneen Diederichin päähän. "Sinusta itsestäsihän riippuu, tahdotko lisätä osuuttasi liikkeessä, nimittäin sijoittamalla siihen pääomia. Miten on sitten sinun säästöjesi laita? Sinulla kun on niin suurenmoinen palkka!" Kienast selitti, että hänellä periaatteessa ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta, hänen sitoumuksensa Büscheli & Cien kanssa oli vielä voimassa. Myöskin oli hänellä tänä vuonna odotettavissa huomattava palkankorotus, joten olisi ollut rikos omaa itseään vastaan sanoa nyt itsensä irti. "Ja jos minä sijoitan teille rahani, niin minun täytyy itse tulla liikkeen jäseneksi. Kaikella luottamuksella, minkä minä tunnen sinua kohtaan, hyvä Diederich —"
Diederich ymmärsi sen. Kienast teki omasta puolestaan joitakin ehdotuksia. "Jos sinä yksinkertaisesti määräisit nuo myötäjäiset viideksikymmeneksituhanneksi markaksi! Magda tulisi silloin luopumaan liikkeessä olevasta osuudestaan." Tämä sai Diederichin nousemaan ehdottomaan vastarintaan. "Se olisi vastoin minun autuaan isävainajani viimeistä tahtoa, mikä on minulle pyhä. Ja niin suurpiirteisesti kuin minä teen työtä, Magdan osuus voi muutamissa vuosissa nousta kymmenen kertaa suuremmaksi sitä, mitä sinä nyt tahdot. Koskaan minä en nyt tule alentamaan itseäni siinä määrässä, että sillä lailla vahingoittaisin sisarraukkaani." Tähän lanko hieman myhäili. Diederichin perhetunto tuotti hänelle kunniaa, mutta suurpiirteisyydellä yksinään ei saavutettu tuota kymmenkertaisuutta. Diederich kiihtyi huomattavasti ja selitti, että oli, jumalankiitos, liikkeensä hoidosta Jumalaa lukuunottamatta vastuussa vain omalle itselleen. "Kaksikymmentäviisituhatta puhdasta ja kahdeksas osa puhtaasta tulosta, enempää ei ole saatavissa." Kienast rummutti pöytää. "Minä en vielä tiedä, voinko minä sillä ottaa sisartasi", hän selitti. Diederich kohautti olkapäitään, ja he joivat olutlasinsa pohjaan. Kienast tuli mukaan aterialle. Diederich oli pelännyt, että Kienast perääntyisi. Onneksi oli Magda laittanut itsensä vielä viettelevämmäksi kuin eilen —"aivan kuin olisi tiennyt, että kaikki oli kysymyksessä", ajatteli Diederich ihaillen sisartaan. Jauhoruokaa syötäessä Kienast oli jo niin lämminnyt, että toivoi häitä jo neljän viikon kuluttua. "Viimeinen sanasi?" kysyi Diederich veitikkamaisesti. Vastaukseksi Kienast veti sormukset taskustaan.
Aterian jälkeen rouva Hessling meni varpaillaan ulos huoneesta, missä kihlautuneet istuivat, ja Diederich tahtoi myöskin vetäytyä pois, mutta nämä hakivat hänet kävelylle. "Mihin sitä sitten mennään, ja missä on äiti ja Emmi?" Emmi oli kieltäytynyt tulemasta mukaan, ja siksi rouva Hesslingkin jäi kotiin. "Koska muutoin näyttäisi pahalta, ymmärrättehän", sanoi Magda. Diederich käsitti tämän. Vieläpä hän ravisti tomunkin pois, mikä tehtaassa oli tarttunut Magdan turkkitakkiin. Hän kohteli sisartaan kunnioituksella, sillä tällä oli ollut menestystä.
Mentiin raatihuonetta kohden. Ei ollut vahingoksi, eihän, jos ihmiset näkivätkin. Ensimäinen, joka Meisestrassella tavattiin, oli tosin vain Napoleon Fischer. Hän virnisti morsiusparille ja nyökäytti Diederichille, ikäänkuin sanoakseen, että oli asiasta selvillä. Diederich oli tummanpunainen, hän olisi pysäyttänyt tuon miehen ja nostanut metelin avonaisella kadulla: mutta saattoiko hän? "Olipa suuri virhe, että ryhdyin tuon vaanivan proletaarin kanssa tutunomaisiin suhteisiin! Olisihan se käynyt ilman sitäkin! Nyt hiipii hän talon ympärillä, jotta minä ajattelisin sitä, että olen hänen käsissään. Minua tullaan vielä kiristämään." Mutta, jumalankiitos, kaikki oli tapahtunut hänen ja konemestarin välillä kahden kesken. Mitä Napoleon Fischer saattoi hänestä väittää, oli valetta. Diederich antoi vangita hänet yksinkertaisesti. Kuitenkin hän vihasi häntä hänen tietämisensä johdosta, niin että hänen tuli kuuma ja hiki kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hän katsahti ympärilleen. Eikö nyt edes tulikivi pudonnut Napoleon Fischerin päähän?