Gerichtsstrassella Magda huomasi, että kävely maksoi vaivan, sillä maakunnanoikeusneuvos Harnischilla Meta Harnisch ja Inge Tietz seisoivat erään ruudun takana, ja Magda tiesi varmasti, että he Kienastin nähtyään olivat käyneet kovin levottomiksi. Kaiser-Wilhelm-Strassella oli tänään valitettavasti vähän liikettä; korkeintaan sattui, että majuri Kunze ja tohtori Heuteufel, jotka olivat matkalla "Sopusointuun", kaukaa näyttivät uteliailta. Mutta Schweinichenstrassen kulmassa sattui jotakin sellaista, jota Diederich ei ollut osannut aavistaa: aivan heidän edellään kulki rouva Daimchen Gusten kanssa. Magda kiirehti heti askeleitaan ja jutteli eloisammin. Oikeaan aikaan Guste kääntyi ympäri, joten Magda saattoi sanoa: "Rouva ylikaitsija, saan esittää Teille sulhaseni, herra Kienastin." Sulhasta tarkastettiin, ja hän näytti tyydyttävän, sillä Guste, jonka kanssa Diederich jäi pari askelta jälelle, sanoi äänellä, josta ei puuttunut kunnioitusta: "Mistä Te sitten olette hänet saaneet?" Diederich laski leikkiä. "Niin, niin läheltä kuin Te ei jokainen löydä omaansa. Mutta sen sijaan vankemman." — "Jokos Te taas alatte?" huusi Guste, mutta ilman vihamielisyyttä. Vieläpä hän hipaisi Diederichin katsetta ja huokasi samalla kevyesti. "Minun omani on aina, jumalaties, missä. Tuntuu aivan kuin olisin selvä leski." Ajattelevaisesta hän katseli Magdan jälkeen, joka riippui Kienastin käsivarressa. Diederich antoi miettimisen aihetta: "Joka kuollut on, voi sinä myöskin pysyä. Onhan niitä kylliksi eläviäkin." Samalla hän työnsi Gusten aivan seinänviereen asti ja katsoi häntä pyytävästi kasvoihin; ja tosiaankin Gusten rakkaat, paksut kasvot muuttuivat silmänräpäykseksi lupaaviksi.
Valitettavasti oli jo tultu Schweinichenstrassen 77:nnen kohdalle ja heitettiin hyvästit. Kun Sachsentorin takana kaikki loppui, niin sisarukset kääntyivät ympäri herra Kienastin kanssa. Magda, joka nojasi sulhasensa käsivarteen, sanoi rohkaisten Diederichille: "Niin, mitäs arvelet?" — mikä sai veljen punastumaan ja läähättämään. "Mitäs siinä on arveltavaa", hän tokaisi, ja Magda nauroi.
Tyhjällä, hyvin hämärällä kadulla joku tuli heitä vastaan. "Eikös se ole —?" kysyi Diederich, olematta vakuutettu. Mutta haamu lähestyi: se oli paksu, ilmeisesti vielä nuori, pehmeä suuri hattu päässä, muuten siro, jalat sisäänpäin kääntyneet. "Totisesti, Wolfgang Buck!" Hän ajatteli pettyneenä: "Ja Guste tekeytyy sellaiseksi, kuin Wolfgang olisi maan äärissä asti. Minun täytyy opettaa hänet puhumaan totta!"
"Siinäpäs Te olette" — nuori Buck ravisti Diederichin kättä. "Minua huvittaa tavata." "Minua myöskin", vastasi Diederich, huolimatta Gusten tuottamasta pettymyksestä, ja tutustutti lankonsa koulutoveriinsa. Buck esitti onnittelunsa ja jäi sitten Diederichin kanssa, hieman jälkeen. "Te aijotte varmastikin mennä morsiamenne luokse?" huomautti Diederich. "Hän on kotona, me saatoimme häntä." —"Niinkö?" tokasi Buck ja kohautti olkapäitään. "No niin, minä kyllä löydän hänet aina", hän sanoi välinpitämättömästi. "Ensi kädessä minä olen iloinen, että tapasin kerta Teidät. Meidän keskustelumme Berlinissä, meidän ainoa keskustelumme, eikö totta — oli niin innostava."
Diederich huomasi sen nyt siksi — vaikkakin silloin se oli vain suututtanut häntä. Hän aivan vilkastui jälleennäkemisen vuoksi. "Niin, minun vastavierailuni jäi silloin tekemättä. Tehän tiedätte, mitä kaikkia esteitä voi Berlinissä sattua. Täällä kyllä on aikaa. Autiota, vai mitä? Ajatella, että on pakotettu viettämään elämänsä täällä" — ja Diederich viittasi edessä olevaan alastomaan taloriviin. Wolfgang Buck nuuski hieman kaarevalla nenällään ilmaa, näytti maistavan sitä lihaisilla huulillaan, samalla kun hänen silmänsä olivat syvämietteisinä. "Elää täällä Netzigissä". hän sanoi hyvin hitaasti. "No niin, siihen sitä tullaan. Meikäläinen ei ole siinä asemassa, että voisi elää vain sensatsiooneja varten. Muuten onhan niitä täälläkin." Hän hymyili arveluttavasti. "Tuo vahtisotilashan aiheutti kiihtymystä hyvin pitkäksi ajaksi."
"Vai niin —" Diederich pullisti esiin vatsansa. "Te tahdotte taas nurista. Minä vakuutan suoraan, että minä siinä asiassa olen kokonaan Hänen Majesteettinsa puolella."
Buck teki torjuvan liikkeen. "Jättäkää, jättäkää, minä tunnen hänet."
"Minä vielä paremmin", väitti Diederich. "Joka on seisonut häntä vastapäätä, katsellut häntä silmästä silmään, kuten minä helmikuun metelien jälkeen Tiergartenissa, ja nähnyt tämän silmän salamoivan, tämän Fritzensilmän, minä sanon Teille, hän uskoo meidän tulevaisuuteemme."
"Meidän tulevaisuuteemme — siksi, että joku silmä on salamoinut." Buckin suu ja posket vaipuivat alas raskaan surullisesti. Diederich puhalsi ilmaa nenänsä kautta. "Minä tiedän jo, että Te ette nykyaikana usko mihinkään persoonallisuuteen. Muutoin Teistä olisikin tullut Lasalle tai Bismarck."
"Lopultakin minä voisin sen tehdä. Varmasti. Aivan yhtä hyvin kuin hänkin —. Joskin minua ulkonaiset olosuhteet vähemmän suosisivat."