Hänen äänensä kävi iloisemmaksi ja vakuutetummaksi. "Kenenkään yksityisen kannalta ei ole kysymys siitä, että me maailmassa todellisesti jotakin muuttaisimme, vaan siitä, että hankimme itsellemme sellaisen elämäntunnon, kuin tekisimme sen. Vain siihen tarvitaan kykyä, ja sitä on hänellä."
Diederich kävi levottomaksi, hän katsahti ympärilleen. "Me olemme tässä tosin kahden kesken, herrasväellä tuossa meidän edellämme on tärkeämpää puhuttavaa, mutta minä en kuitenkaan tiedä —"
"Te uskotte aina, että minulla on jotakin häntä vastaan. Hän ei ole minusta tosiaankaan sen vastenmielisempi kuin minä olen itse itselleni. Minä olisin hänen asemassaan ottanut korpraali Lückin ja meidän netzigiläisen vahtisotamiehemme yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Olisiko sellainen mitään valtaa, joka ei olisi uhatussa asemassa. Vasta sitten kun sattuu kumous, se tunnetaan. Mitäs hänestä tulisi, jos hänen täytyisi sanoa, että sosialidemokratia ei tarkoita häntä, vain korkeintaan jotakin käytännöllisempää, jonkin sellaisen jakamista, jota ansaitaan."
"Ohoo!" huudahti Diederich.
"Eikö totta? Se suututtaisi Teitä, Ja häntä myöskin. Kulkea tapausten mukaan, olla hallitsematta kehityksen kulkua, vain olla sen kuletettavana: voiko sitä sietää?… Sisimmässään rajoittamaton! — ja samalla kykenemätön synnyttämään edes vihaa muuta kuin sanoilla ja kädenliikkeillä. Sillä mihin nurisijat tarrautuvat? Mitä vakavaa on tapahtunut? Lückin, tapauskaan ei ollut mitään muuta kuin kädenliike. Kun käsi vaipuu, niin kaikki on ohitse: mutta esittäjällä ja yleisöllä on ollut sensatsiooninsa, mielenliikutuksensa. Ja vain siitä nyt on kysymys, hyvä Hessling. Hän itse, jonka me mainitsimme, olisi kaikkein hämmästynein, uskokaa minua, jos se sota, jonka hän aina maalaa seinälle, tai vallankumous, jota hän satoja kertoja on kuvitellut, todellakin puhkeaisi."
"Sitä ei Teidän tarvitse kauan odottaa!" huudahti Diederich. "Ja silloin saatte nähdä, että kaikki kansallismieliset tulevat pysymään lujina ja uskollisina keisarille!"
"Varmasti." Buck kohautteli yhä useammin olkapäitään. "Se on se tavallinen käänne, jonka hän on itse määrännyt. Te annatte hänen panna sanat suuhunne, eikä mieliala ole koskaan ollut niin hyvin säädetty ja määrätty kuin nykyään. Mutta teot? Meidän aikamme, paras aikalaiseni, ei ole valmis tekoihin. Harjoittaakseen elämisentaitoaan täytyy ihmisen ennen kaikkea elää, ja teko on niin vaarallista elämälle."
Diederich suoristautui. "Tahdotteko Te kenties syyttää pelkuruudesta —?" "Minä en ole lausunut mitään vaarallista arvostelua. Minä olen maininnut erään aikamme sisäisen historian tosiasian, mikä liikuttaa meitä kaikkia. Muutoin meille täytyy antaa anteeksi. Näyttämöllä toimivalta on kaikki toiminta päättynyt, sillä hän on sen jo suorittanut. Mitä vielä todellisuus vaatii häneltä? Te ette nähtävästi tiedä, kenenkä historia on sanova tämän ajan edustavaksi tyypiksi?"
"Keisarin!" sanoi Diederich.
"Ei", sanoi Buck. "Näyttelijän."