Silloin Diederich rähähti sellaiseen nauruun, että edellä kulkeva morsiuspari erkani ja kääntyi ympäri. Mutta he olivat teatteriaukiolla, siinä tuuli jäätävästi; he jatkoivat matkaansa.
"No niin", huomautti Diederich, "minä olisin heti voinut sanoa, miten Te olette tähän hulluun aineeseen joutunut. Tehän olette teatterin kanssa tekemisissä." Hän koputti Buckin olalle. "Lopultakin Te itse kuulutte siihen?"
Buckin silmät kävivät rauhattomiksi; kädestä, joka oli hänen olkapäällään, hän vapautui käännöksellä, jota Diederich piti epätoverillisena. "Minäkö? Enpä suinkaan", sanoi Buck; ja oltuaan kumpikin tyytymättömänä vaiti aina Gerichtsstrasselle asti: "Niinpä niin, Te ette vielä tiedä, miksi minä nyt olen Netzigissä."
"Todennäköisesti morsiamenne vuoksi."
"Senkin vuoksi. Mutta ennen kaikkea siksi, että minä olen ottanut puolustaakseni lankoani Laueria."
"Te olette —? Lauerin jutussa —?" Diederichin henkeä ahdisti, hän pysähtyi.
"No niin", sanoi Buck ja kohautti olkapäitään. "Ihmetyttääkö se Teitä? Joku aika sitten minut otettiin Netzigin maakunnanoikeuteen oikeusapulaiseksi. Eikös minun isäni ole siitä mitään maininnut?"
"Minä näen Teidän isänne harvoin… Minä liikun vähän ulkona. Minun ammattivelvollisuuteni… Tämä kihlaus…" Diederich sekaantui ja änkytti. "Silloinhan täytyy Teidän usein —. Asutteko kenties jo kokonaan täällä?"
"Vain toistaiseksi — niin luulen."
Diederich kokosi voimansa. "Minun täytyy sanoa: minä en ole usein aikaisemmin aivan kokonaan ymmärtänyt Teitä — mutta niin vähään se ei ole koskaan jäänyt kuin tänään, jolloin olemme kulkeneet Netzigin toisen puolen läpi."