Kun mitään todistajain huonetta ei ollut, niin he joutuivat taas käytävään. Herrat Heuteufel, Colin ja Buck junior vetäytyivät erääseen ikkunakomeroon; majurin julman katseen alaisena Diederich ajatteli tuskaisesti: "Nyt kuulustellaan syytettyä. Jospa tietäisin, mitä hän sanoo. Minä tahtoisin päästää hänet syytöksestä yhtä hyvin kuin tekin!" Turhaan yritti hän pastori Zillichille vakuuttaa lauhaa luonnonlaatuaan: hän oli aina sanonut, että asia oli tehty suotta liian suureksi. Zillich kääntyi pois nolona, ja Kühnchen vihelsi, poisjuostessaan, hampaittensa välistä: "Odota vain, naskali, saat tästä paljon tekemistä." Yleinen paheksinta suuntautui mykkänä Diederichiin. Viimein ilmestyi oikeudenpalvelija: "Herra tohtori Hessling!"
Diederich kokosi voimansa voidakseen kulkea katselijain ohi asiaankuuluvassa ryhdissä. Hän katsoi suonenvedontapaisesti suoraan eteensä; rouva Lauerin katse tarkasti häntä juuri nyt! Hän läähätti ja huojui hieman. Kynsiään tarkastelevan oikeudenjäsenen vasemmalla puolella Jadassohn seisoi uhkaavan suorana. Ikkunasta tuleva valo näkyi hänen ulkonevien korviensa läpi, ja hänen ilmeensä vaati Diederichiltä sellaista kuolonomaista suostuvaisuutta, että Diederichin katse väisti. Syytetyn oikealla puolella, hieman syvemmällä, hän huomasi Wolfgang Buckin istuvan, huolimattomana, nyrkit reisillä, joilta takinliepeet riippuivat, ja niin viisaan ja hilpeän näköisenä, ikäänkuin olisi ollut valonhengen edustajana. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius lausui Diederichille valankaavan, kaksin sanoin kerrallaan, alentuvaisesti. Diederich vannoi tottelevaisesti; sitten hänen piti esittää tapausten kulku tuona iltana Ratskellerissä. Hän alotti.
"Meitä oli muutamia innostuneita miehiä, ylempänä pöydässä istuivat myöskin herrat…"
Kun hän jo takertui, niin yleisön joukossa naurettiin. Sprezius pikastui, nytkytteli korppikotkannokkaansa ja uhkasi antaa tyhjentää koko salin. "Mitään muuta Te ette tiedä?" hän kysyi äreästi. Diederich antoi ymmärtää, että tapaukset olivat liike- ja muiden huolien vuoksi hänen muistissaan jonkun verran hämmentyneet. "Sitten minä tulen lukemaan Teidän muistinne verestämiseksi sen, mitä tutkintatuomarille olette lausunut —" ja puheenjohtaja antoi ojentaa itselleen pöytäkirjan. Siitä sai Diederich kiusalliseksi hämmästyksekseen huomata, että oli tutkintatuomarille, maakunnanoikeusneuvos Fritzschelle tehnyt varman ilmoituksen siitä, että syytetyn puolelta oli tapahtunut raskas majesteettirikos. Mitä oli hänellä nyt sen johdosta sanottavana. "Saattaa niin olla", hän änkytti, "mutta siinä oli paljon herroja. Oliko se nyt sitten syytetty, joka sen sanoi…" Sprezius kumartui oikeuspöydän yli. "Ajatelkaa, että olette tehnyt valan. Muut todistajat tulevat vakuuttamaan, että Te aivan yksinänne astuitte syytetyn luo ja kyseissä olevan keskustelun suorititte hänen kanssaan." — "Minäkös se olin?" kysyi Diederich lentäen punaiseksi. Koko sali nauroi silloin avoimesti; vieläpä Jadassohnkin veti naamansa halveksivaan hymyyn. Sprezius avasi jo suunsa tiuskaistakseen jotakin, mutta Wolfgang Buck nousi ylös. Hänen pehmeät kasvonsa muuttuivat silminnähtävästä nykäyksestä ponteviksi, ja hän kysyi Diederichiltä: "Ettekö Te ollutkin sinä iltana hyvässä humalassa?" Heti karkasi yleinensyyttäjä ja puheenjohtaja hänen kimppuunsa. "Minä vaadin, että kysymystä ei sallita!" huusi Jadassohn terävästi. "Herra puolustusasianajaja", kohisi Sprezius, "Te saatte kääntyä kysymyksillänne vain minun puoleeni; minun asiani on sitten, suuntaanko sen sitten todistajalle!" Mutta he molemmat olivat saaneet, sen Diederich näki hämmästyksellä, päättäväisen vastustajan. Wolfgang Buck seisoi siinä ja väitti sointuvalla puhujanäänellä, että puheenjohtajan menettely loukkasi puolustusoikeutta, ja vaati oikeudenpäätöstä siitä, kuuluiko hänelle oikeudenkäymisjärjestyksen mukaan oikeus kääntyä suoraan todistajain puoleen. Sprezius nytkytteli suotta nokkaansa, ei auttanut muu kuin vetäytyä neljän muun tuomarin kanssa neuvotteluhuoneeseen. Buck katseli riemuiten ympärilleen; hänen serkkunsa liikuttelivat käsiään aivan kuin suosionosoitukseksi; mutta hänen isänsä oli myöskin sillä välin ilmestynyt, ja nähtiin, miten hän antoi pojalleen paheksimisen merkin. Syytetty puolestaan, vihastunut liikutus halpautuneilla kasvoillaan, ravisti puolustajansa kättä. Diederich, johon kaikkien katseet kohdistuivat, suoristi ryhtinsä ja piti kaikkia silmällä. Mutta voi, Guste Daimchen vältti häntä! Vain vanha Buck viittasi hyväntahtoisesti: Diederichin todistus oli häntä miellyttänyt. Vieläpä hän vaivautui sen verran, että tunkeutui esiin ojentaakseen Diederichille pehmeän, valkean kätensä. "Kiitän Teitä, hyvä ystävä", hän sanoi. "Te olette käsitellyt asiata sillä lailla kuin se ansaitsee." Ja hyljättyneisyydessään Diederich sai silmänsä kosteiksi tuon suuren miehen hyvyyden vuoksi. Vasta sitten kun herra Buck oli mennyt takaisin paikalleen, Diederichin päähän pälkähti, että hän, Buck, oli koettanut hänen kauttaan vaikuttaa jutun menoon! Eikä hänen poikansa, Wolfgang, ollut suinkaan niin veltto kuin hän, Diederich, oli ajatellut. Nuo poliittiset keskustelunsakin hän oli silminnähtävästi pannut alkuun vain siinä mielessä, että olisi voinut käyttää niitä täällä häntä vastaan. Uskollisuutta, oikeata saksalaista uskollisuutta ei ollut koko maailmassa, kehenkään ei voinut luottaa. "Pitääkö minun tässä vielä kauan kiusaantua kaikkien vuoksi?"
Onneksi oikeusto palasi. Vanha Kühlemann vaihtoi vanhan Buckin kanssa säälivän katseen, ja Sprezius julisti, huomattavan hillitysti, päätöksen. Oliko puolustajalla oikeus suoraan kysymystentekoon, jäi ratkaisematta, koska itse kysymys: oliko todistaja silloin ollut humalassa? asiaankuulumattomana torjuttiin. Sen jälkeen puheenjohtaja kysyi, oliko yleiselläsyyttäjällä vielä jotakin kysyttävätä todistajalta. "Toistaiseksi ei", sanoi Jadassohn ylenkatseellisesti, "mutta minä vaadin, että todistajaa ei vielä lasketa menemään." Ja Diederich sai istuutua. Jadassohn kohotti äänensä. "Sitäpaitsi minä vaadin, että tutkintotuomari, tohtori Fritzsche kutsutaan heti oikeuden eteen, todistamaan, millainen mieliala tohtori Hesslingillä aikaisemmin on ollut syytettyä kohtaan." Diederich pelästyi — mutta yleisön osastossa käännyttiin Judith Laueriin päin: vieläpä molemmat tuomarinpöydän ääressä olevat asessoritkin katsahtivat sinne… Jadassohnille myönnettiin se, mitä oli tahtonutkin.
Sitten kutsuttiin pastori Zillich esille, vannotettiin ja kehotettiin omasta puolestaan esittämään, mitä tuona kriitillisenä yönä oli tapahtunut. Hän selitti, että vaikutelmat tulivat silloin yllätyksinä ja vaivasivat kovasti hänen kristillistä omaatuntoaan, sillä juuri samana iltana Netzigin kaduilla oli vuotanut verta, vaikkakin isänmaallisessa tarkoituksessa. "Se ei kuulu tähän!" päätti Sprezius — ja juuri silloin astui sisään hallintoneuvoston presidentti von Wulckow, metsästyspuvussa, suurissa, likaisissa saappaissa. Kaikki katsoivat ympärilleen, oikeuden puheenjohtaja kumarsi istuimeltaan, pastori Zillich vapisi. Puheenjohtaja ja yleinensyyttäjä kävivät vuoron perään hänen kimppuunsa, sanoipa Jadassohn hirvittävän väijyvällä äänellä: "Herra pastori, minun ei tarvitse erikoisesti teroittaa Teidän, hengenmiehen, mieleen sen valan pyhyyttä, jonka Te olette tehnyt." Silloin Zillich taittui ja myönsi, että kyllä oli kuullut sen lausunnon, josta asianomaista syytettiin. Syytetty nousi ylös, löi nyrkillään penkkiin. "Minä en ollenkaan maininnut keisarin nimeä! Minä varoin sitä!" Hänen puolustajansa rauhoitti häntä viittauksella ja sanoi: "Me tulemme myöhemmin todistamaan, että vain todistajan, tohtori Hesslingin provokatoorinen tarkoitus sai syytetyn lausumaan sen, mikä täällä on väärin toistettuna esitetty." Toistaiseksi hän pyysi puheenjohtajaa kysymään todistaja Zillichiltä, eikö tämä ollut pitänyt saarnaa, joka nimenomaan oli ollut tähdättynä todistaja Hesslingin usuttelua vastaan. Pastori Zillich änkytti, että oli vain ylipäänsä kehoittanut rauhaan ja siten tehnyt velvollisuutensa uskonnon edustajana. Buck tahtoi nyt tietää jotakin muuta. "Eikö todistaja Zillichille ole nykyään edullista olla hyvissä väleissä päätodistajan, tohtori Hesslingin kanssa, koska nimittäin hänen tyttärensä —." Jadassohn ehätti jo väliin, hän pani vastalauseen kysymyksen esittämistä vastaan. Sprezius selitti sen luvattomaksi, ja kuulijakunnan joukosta kuului naisäänten paheksivaa nurinaa. Hallintoneuvoston presidentti kumartui vanhan Buckin puoleen ja sanoi selvästi: "Teidän poikannehan tekee siivoja huomautuksia!"
Sillä välin oli todistaja Kühnchen kutsuttu esille. Tuo pikku-ukko ryntäsi saliin, hänen silmälasinsa kipinöivät; jo ovelta hän huusi nimensä ja tittelinsä ja valansa hän teki sujuvasti, antamatta sitä sanella itselleen. Mutta sitten häntä ei saatu mitään muuta sanomaan, kuin että sinä iltana kansallisen innostuksen aallot olivat käyneet korkeina. Ensiksikin vahtisotilaan loistava teko! Sitten Hänen Majesteettinsa ihana kirje, missä hän ilmoitti tunnustavansa positiivista kristinuskoa! "Miten tuo selkkaus sattui syytetyn kanssa? Niin, herrat tuomarit, siitä minä en tiedä mitään. Sillä silloin minä hieman nukahdin." — "Mutta jälestäpäin puhuttiin kuitenkin tuosta asiasta!" vastasi puheenjohtaja. "En ainakaan minä!" huusi Kühnchen. "Minä puhuin vain seitsemänkymmenen vuoden loistavista teoistamme. Ranskan vapaaehtoiset! minä sanoin, olivat aika joukkoa. Minun kankeasta sormestani, siitä puri eräs ranskalainen, vain siksi, että minä tahdoin sapelillani leikata pienen palan hänen kurkustaan! Sellainen lurjus miehekseen!" Ja Kühnchen tahtoi näytellä sormeaan tuomarin pöydässä. "Saatte mennä!" kähisi Sprezius; ja hän uhkasi uudestaan tyhjennyttää salin.
Majuri Kunze astui esiin: jäykkänä kuten pyörillä, ja valan hän teki sellaisella äänellä, kuin olisi syytänyt Spreziusta kohtaan raskaita solvauksia. Sitten hän selitti suoraa päätä, että hänellä ei ollut mitään tekemistä koko kiistan kanssa; hän oli vasta myöhemmin tullut Ratskelleriin. "Minä voin vain sanoa, että tohtori Hesslingin käyttäytyminen löyhkää minusta ilmiannolta."
Mutta jonkun aikaa oli salissa löyhkännyt joltakin muulta. Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, kuulijakunnan joukossa epäily kohdistui naapuriin, josta käännyttiin varovasti pois, nenäliina suulla. Puheenjohtaja nuuski ilmaa, ja vanha Kühlemann, jonka leuka jo kauan sitten oli levännyt hänen rinnallaan, liikahti unessaan.
Kun Sprezius muistutti hänelle, että herrat, jotka silloin hänelle kertoivat sattuneen tapauksen, olivat kuitenkin kansallismielisiä miehiä, niin majuri vastasi vain, että se oli hänestä sama, sillä tohtori Hesslingiä hän ei ollut ollenkaan tuntenut. Mutta silloin astui Jadassohn esiin; hänen kasvonsa säkenöivät, ja hyvin terävällä äänellä hän sanoi: "Herra todistaja, minä tahdon Teiltä kysyä, ettekö kenties tunne syytettyä sitä paremmin. Tahdotteko mainita, lainasiko hän Teille sata markkaa vielä kahdeksan päivää sitten." Pelosta tuli koko sali hiljaiseksi, ja kaikki tuijottivat uniformussa olevaan majuriin, joka seisoi siinä ja änkytti. Jadassohnin rohkeus teki vaikutuksensa. Viivyttelemättä hän käytti sitä hyväkseen ja sai majurin tunnustamaan, että kansallismielisten miesten suuttumus herra Lauerin lausunnon johdosta oli ollut todellista, myöskin hänen oma suuttumuksensa. Epäilemättä oli syytetty tarkoittanut Hänen Majesteettiaan. — Tässä Wolfgang Buck ei hillinnyt enää itseään. "Koska herra puheenjohtaja ei katso tarpeelliseksi huomauttaa, jos herra yleinensyyttäjä loukkaa omia todistajiaan, niin meistäkin se voi olla yhdentekevää!" Heti tokasi Sprezius hänelle. "Herra puolustaja! Se on minun asiani, mistä minä huomautan ja mistä en!" — "Juuri sen minä tahdonkin saada todetuksi", jatkoi Buck hämmentymättä. "Itse asiasta me väitämme nyt kuten aikaisemminkin ja tulemme sen todistajien avulla näyttämään toteen, että syytetty ei ollenkaan tarkoittanut keisaria." "Minä varoin sitä!" huusi syytetty siihen väliin. Buck jatkoi: "Jos tämä kuitenkin saataisiin todistetuksi, niin minä vaadin Gothan Almanakan julkaisijaa kuulusteltavaksi asiantuntijana siinä suhteessa, millä saksalaisilla ruhtinailla on suonissaan juutalaista verta." Samalla hän istuutui, tyytyväisenä siihen sensatsionin kohinaan, joka kävi salin läpi. Joku jymisevä basso sanoi: "Kuulumatonta!" Sprezius aikoi jo tiuskaista, mutta huomasi jo hyvissä ajoin, kuka se oli ollut: Wulckow! Kühlemannkin heräsi sen johdosta. Tuomarit löivät päänsä yhteen, sitten puheenjohtaja julisti, että puolustajan esitys hylättiin, koska todenperäisyystodistusta ei sallittu. Halveksunnan ilmaiseminen riitti jo sinänsä rikokseksi. Buck oli lyöty; hänen rasvaiset poskensa painuivat lapsenomaisessa surussa. Hihitettiin, pormestarin anoppi nauroi arastelematta. Todistajanpenkillään Diederich oli hänelle kiitollinen. Hän tunsi, tuskaisesti kuunnellen, miten yleinen mielipide kääntyi ja aivan hiljaa lähestyi niitä, jotka olivat taitavia ja joilla oli valtaa. Hän iski silmää Jadassohnin kanssa.