"Kiitän", sanoi Diederich kylmästi. "Niin pitkälle minun myötätuntoni ei kuitenkaan ulotu. Antakaa jonkun muun huoleksi. Minä otan elämän sentään hieman vakavammalta kannalta." Ja hän jätti Buckin siihen seisomaan.
Lukuunottamatta tuon miehen siveettömyyttä häntä suututti myöskin hänen arvoton luottamuksellisuutensa, sitten kun he juuri olivat kerta osoittautuneet toistensa vastustajiksi sekä katsantotavoissa että käytännössä. Tuollainen oli sietämätön, hänen suhteensa ei osannut olla tarpeeksi varuillaan! "Mitä hänellä onkaan huomenna minua vastaan sanottavana?"
Kotona hän hengähti. "Oikea limasko miehekseen! Ja sellainen henkinen omahyväisyys! Jumala varjelkoon meidän taloamme sellaiselta kaikkihävittävältä vakaumuksen puutteelta; se on jossakin perheessä varma merkki alaspäinmenosta!" Hän tuli vakuutetuksi siitä, että Kienastin piti tosiaankin vielä sinä iltana matkustaa. "Mitään kiihoittavaa ei Magdalla tule olemaan sinulle kirjoitettavana", hän sanoi oikopäätä ja nauroi. "Minun puolestani saa kaupungilla sattua murha ja tulipalo, minä pysyn konttorissani ja perheeni keskuudessa."
Mutta tuskin oli Kienast mennyt, kun hän asettui rouva Hesslingin eteen. "Niin, missä on haaste, jonka olen saanut ja jolla minut kutsutaan huomenna oikeuteen?" Äidin täytyi tunnustaa, että oli anastanut tuon uhkaavan kirjeen. "Rakas poikani, minä ajattelin, että sen ei pitänyt saada hävittää sinun juhlatunnelmaasi." Mutta Diederich ei sallinut mitään kaunisteluja. "Kuinkas muuten: rakas poikani. Rakkaudestanne minua kohtaan ruoka käy aina huonommaksi, paitsi silloin, kun on vieraita; ja talousrahat menevät teidän mielettömiin hepeniinne. Luuletteko te, että minä uskon teidän uskottelujanne, että Magda olisi itse tehnyt pitsipuseronsa? Sellaista voitte kertoa tuolle aasille!" Magda pani vastalauseensa sellaista hänen sulhasensa loukkaamista vastaan, mutta se ei häntä auttanut. "Parempi kuin vaikenet! Sinun turkislakkisikin on puoleksi varastettu. Te olette piian kanssa samassa juonessa. Kun minä lähetän hänet hakemaan punaviiniä, niin hän tuo halvempaa, ja loput pidätätte itsellenne…"
Nuo kolme naista suuttui, minkä jälkeen Diederich huusi vielä kovemmin. Emmi väitti, että veli oli niin villi vain siksi, että tuli huomenna koko kaupungin edessä saattamaan itsensä häpeään. Diederich saattoi silloin heittää vain yhden lautasen maahan. Magda nousi ylös, meni ovelle ja huusi: "Jumalankiitos, minä en tarvitse sinua enää!" Diederich oli heti hänen kintereillään. "Pidä varasi sen suhteen, mitä puhut! Jos sinä lopultakin saat jonkun miehen, niin sinä saat kiittää siitä yksistään minua ja niitä uhrauksia, jotka minä teen. Sinun sulhasesi hieroi kauppaa sinun myötäjäisilläsi tavalla, joka ei ollut suinkaan sopivata. Sinä olet ylipäänsä vain kaupanpäällinen!" Tässä hän tunsi saaneensa ankaran korvapuustin, ja ennenkuin hän ennätti tointua, Magda oli jo huoneessa ja suljetun oven takana. Diederich raapi poskeaan äkisti mykistyneenä. Sitten hän kuohahti vielä kerran; mutta eräänlainen sovitus sai hänessä vallan. Kriisi oli ohitse.
* * * * *
Yöllä hän oli tehnyt lujan päätöksen tulla oikeudenistuntoon hieman myöhästyneenä ja näyttää siten koko esiintymisellään, miten vähän koko asia häntä koski. Mutta hän ei kestänyt; kun hän astui siihen huoneeseen, joka oli määrätty istuntosaliksi, niin siellä oli vielä kokonaan toisia asioita esillä. Jadassohn, joka mustassa takissaan näytti aivan tavattoman uhkaavalta, oli keskellä virantoimitustaan, vaatimassa eräälle puolikasvuiselle kansanmiehelle kahden vuoden pakkotyötä. Oikeus myöntyi vain yhteen, mutta tuo nuori tuomionsaanut purskahti sellaiseen itkuun, että Diederich, joka oli itse tuskaisen tunteen vallassa, säälistä alkoi voida pahoin. Hän läksi ulos ja poikkesi erääseen käymälään, vaikka sen ovelle olikin kirjoitettu: Vain herroille tuomareille! Heti hänen jälkeensä ilmestyi sinne Jadassohnkin. Nähdessään Diederichin hän tahtoi vetäytyä takaisin, mutta Diederich kysyi heti, mitä tuollainen pakkotyö oikein merkitsi ja mitä tuollainen suojatti siellä oikein teki. Jadassohn selitti: "Pitäisikö meidän olla vielä siitäkin huolissamme!" ja poistui samalla. Diederich lyyhistyi kokoon sisimmässään sen kauhuaherättävän kuilun edessä, jonka hän tunsi olevan oman itsensä ja Jadassohnin välillä, joka edusti täällä valtaa, valtaa, jonka rataslaitoksia hän oli uskaltanut liiaksi lähestyä. Hän oli tehnyt sen hyvässä aikomuksessa, liiallisessa vallan jumaloimisessa: yhtäkaikki, nyt oli esiinnyttävä järkevästi, jotta se ei olisi tarttunut erääseen toiseen ja murskannut häntä, nyt oli mukauduttava asianhaaroihin ja esiinnyttävä vähäpätöisenä, kunnes siitä kerta kenties saattoi päästä vapaaksi. Onnellinen se, joka saattoi elää yksityiselämää! Diederich lupasi itselleen elävänsä vastaisuudessa kokonaan pienen, mutta hyvinymmärretyn etunsa mukaisesti.
Ulkona käytävissä oli nyt väkeä: keskinkertaista ja parasta yleisöä. Buckin viisi tytärtä, ylen koreiksi pukeutuneina, ikäänkuin heidän lankonsa juttu olisi ollut mitä suurin kunnia perheelle, jaaritteli eräässä ryhmässä Käthchen Zillichin, hänen äitinsä ja pormestari Scheffelweisin rouvan kanssa. Anoppi sen sijaan ei jättänyt pormestaria rauhaan, ja niistä silmäyksistä, joita hän singahdutteli herra Buckin veljeä ja hänen ystäviään Cohnia ja Heuteufelia vastaan, saatettiin nähdä, että hän asettui asiassa Buckeja vastaan. Majuri Kunze, joka oli uniformussa, seisoi siinä vieressä, kasvoilla synkkä ilme, puhumatta mitään. Samassa ilmestyi siihen pastori Zillich professori Kühnchenin kanssa; mutta nähdessään lukuisan väkijoukon he jäivät erään pylvään taakse. Toimittaja Nothgroschen kulki puolestaan harmaana ja kenenkään huomaamatta toisen luota toisen luokse. Turhaan etsi Diederich jotakuta, johon olisi voinut turvautua. Nyt katui hän sitä, että oli kieltänyt omaisiaan saapumasta. Hän pysyi pimeässä, käytävän mutkassa ja kurkotti varovasti ulos päällään. Äkkiä hän vetäytyi taaksepäin: Guste Daimchen äiteineen! Buckin tyttäret ympäröivät hänet heti, kuten arvokkaan vahvistuksen, jonka heidän puolueensa hänestä sai. Samaan aikaan avautui taustalla eräs ovi, ja Wolfgang Buck astui esiin, baretissa ja mustassa takissa, jalassa kiiltonahkakengät, joiden kärjet kääntyivät käydessä sisäänpäin. Hän hymyili juhlallisesti, kuten jossakin vastaanotossa, kätteli kaikkia, suuteli morsiantaan. Hän ennusti, että jutusta tuli hyvä juttu; virallinen syyttäjä oli hyvällä tuulella, hän itse myöskin. Sitten hän meni kutsumiensa todistajien luokse kuiskaillakseen heidän kanssaan. Tällä hetkellä syntyi hiljaisuus, sillä portaiden päähän ilmestyi syytetty herra Lauer rouvineen. Pormestarinna karkasi viimeksimainitun kaulaan ja ihmetteli, miten urhoollinen tämä oli! "Mikäs nyt on sitten hätänä?" hän vastasi syvällä, sointuvalla äänellä. "Meillä ei ole mitään moittimisen syytä, vai miten, Karl?" Lauer sanoi: "Totisesti ei, Judith." Mutta juuri silloin maakunnanoikeusneuvos Fritzsche meni siitä ohitse. Syntyi hiljaisuus; iskettiin silmää sen johdosta, miten hän ja vanhan Buckin tytär tervehtivät toisiaan, ja pormestarin anoppi teki erään huomautuksen, puoliääneen, mutta se saatiin lukea hänen silmistään.
Wolfgang Buck keksi Diederichin hänen varjoisesta paikastaan. Buck veti hänet esiin ja vei sisarensa luokse. "Rakas Judith, minä en tiedä, tunnetko sinä vielä meidän arvoisaa vihollistamme, herra tohtori Hesslingiä. Tänään hän tulee tuhoamaan meidät." Mutta rouva Lauer ei nauranut eikä liioin vastannut Diederichin tervehdykseen, vaan katsahti häneen ainoastaan välinpitämättömän uteliaasti. Oli vaikeata kestää tätä katsetta ja vielä vaikeampi sen vuoksi, että rouva Lauer oli niin kaunis. Diederich tunsi, miten veri nousi hänen kasvoilleen, miten hänen silmänsä harhailivat, ja hän änkytti: "Herra oikeusapulainen laskee hyvää pilaa. Tässä asiassa täytyy olla joku erehdys…" Silloin noissa valkeissa kasvoissa kulmakarvat vetäytyivät kokoon, suupielet laskeutuivat ilmehikkäästi, ja Judith Lauer käänsi Diederichille selkänsä.
Eräs oikeudenpalvelija ilmestyi; Wolfgang Buck meni, lankonsa kanssa, istuntosaliin; ja kun ovea ei avattu aivan anteliaasti, niin kaikki hyökkäsivät kiireesti sisään, jolloin paras yleisö voitti keskinkertaisen. Buckin viiden tyttären takit kahisivat kovasti tuossa taistelussa. Diederich pääsi viimeisenä sisään, ja hänen täytyi istuutua todistajain penkille majuri Kunzen viereen, joka heti vetäytyi hieman syrjään. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius, joka näytti vanhalta madonsyömältä korppikotkalta, julisti tuolta ylhäältä istunnon avatuksi ja kutsui todistajat esiin teroittaakseen heille valan vakavuutta — jolloin Diederich heti sai saman ilmeen kuin ennen uskonnontunnilla. Maakunnanoikeusneuvos Harnisch järjesti asiakirjat ja haki silmillään tytärtään yleisön joukosta. Maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, joka oli saapunut sairashuoneesta ja istuutunut puheenjohtajan oikealle puolelle, herätti enemmän kunnioitusta. Hän näytti huonolta, ja pormestarin anoppi tahtoi tietää, tuliko hän luopumaan virastaan — ja minne hänen suuret rahansa joutuivat hänen kuoltuaan. Todistajain joukossa pastori Zillich lausui sen toivomuksen, että hän tuli määräämään miljoonansa jonkun kirkon rakentamiseen; mutta professori Kühnchen epäili sitä läpitunkevalla kuiskausäänellään. "Se mies ei anna kuolemansa jälkeen mitään, se on aina ajatellut, että oma on saatava haalituksi kasaan ja mikäli mahdollista myöskin toisen oma…" Sitten puheenjohtaja päästi todistajat ulos istuntosalista.