Diederich saattoi häntä alas. "Minä saatan Teidät kotiin, jos olette kohtelias", hän sanoi, "mutta ensin minun täytyy kurkistaa hieman tehtaaseen. Kohta alkaa työväen loma." — "Minähän voin tulla mukaan", lausui Guste. — Tehdäkseen häneen vaikutuksen Diederich vei hänet suoraan suuren paperikoneen luo. "Tällaistahan Te ette ole vielä koskaan nähnyt?" Ja hyvin tärkeänä hän selitti Gustelle allas-, tela- ja sylinterisysteemiä, minkä kautta, läpi koko salin pituuden, massa kulki: ensin vetisenä, sitten aina kuivempana — ja koneen loppupäässä valmis paperi kääntyi suurille rullille… Guste ravisti päätään. "En tällaista! Entäs tämä räiskinä, mitä se pitää! Ja kuumuus täällä!" Tyytymättömänä vielä tähän vaikutukseen hän sai syyn pauhata työmiehilleen, ja kun Napoleon Fischer sattui siihen, niin siinähän sitä oli kylliksi! Molemmat huusivat koneen synnyttämässä melussa, Guste ei ymmärtänyt siitä mitään, mutta Diederichin salainen pelko näki konemestarin ohuessa parrassa aina tietyn irvistyksen, mikä muistutti hänelle siitä, että mestari tunsi holländer-jutun, ja merkitsi kaiken arvovallan kieltämistä. Mitä kiivaammin Diederich teki eleitä ja liikkeitä, sitä rauhallisemmaksi tuli tuo toinen. Tämä rauhallisuus oli kapinata! Läähättäen ja vavisten Diederich avasi pakkahuoneen oven ja antoi Gusten astua sisään. "Tuo mies on sosialidemokraatti!" hän selitti. "Tuollainen mies on valmis vaikka murhapolttoon. Mutta minä en erota häntä työstä: en kun en! Saamme nähdä, kumpi on vahvempi. Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni!" Ja kun Guste katsahti häneen ihmetellen: "Ette olisi osannut aavistaakaan, miten vaarallisessa asemassa meikäläinen oikeastaan on. Peloton ja uskollinen, siinä minun tunnussanani. Nähkääpäs, minä puolustan täällä meidän pyhimpiä kansallisia arvojamme aivan yhtä hyvin kuin meidän keisarimme. Se kysyy enemmän rohkeutta kuin kauniiden puheiden pitäminen oikeuden edessä.". Guste näki sen, hänen ilmeensä oli harras. "Täällä on viileämpää", hän huomautti, "kun tullaan helvetistä tänne ylös. Naiset voivat olla täällä iloisia." — "Nämä?" vastasi Diederich. "Näillä on paradiisin olot!" Hän vei Gusten pöydän luo: yksi naisista lajitteli arkkeja, toinen tarkasti ja kolmas luki aina viiteensataan. Kaikki kävi selittämättömän nopeasti; arkit lensivät keskeytymättä perätysten, ikäänkuin itsestään, tekemättä vastarintaa työskenteleville käsille, jotka näyttivät sulautuvan tuohon ainaiseen, niiden yli kulkevaan paperiin, eikä vain kädet, vaan käsivarret, tuo nainen itse, silmät, aivot, sydän. Se kaikki oli siinä ja eli, jotta arkit saattoivat lentää… Guste haukotteli — sillä välin kun Diederich selitti, että nämät naiset, jotka yhteistuumin työskentelivät, tekivät itsensä syypäiksi häpeälliseen hutiloimiseen. Hän tahtoi juuri sekaantua heidän työhönsä sen johdosta, että eräs kulmastaan vaillinainen arkki kulki mukana. Mutta Guste sanoi äkisti eräänlaisella uhmalla: "Teillä ei ole syytä kuvitella mielessänne, että Käthchen Zillich välittäisi Teistä erikoisesti… Ainakaan ei enemmän kuin tietyistä muista ihmisistä", lisäsi hän vielä, ja Diederichin hämilliseen kysymykseen, mitä hän oikein tarkoitti, hymyili hän vain tarkoittavasti. "Minun täytyy pyytää Teitä", toisti Diederich. Guste sanoi tähän suosiollisin ilmein. "Minä tarkoitan vain Teidän parastanne. Sillä Te ette näytä mitään huomaavan? Asessori Jadassohnin kanssa esimerkiksi? Mutta Käthchen on ylipäänsä yksi niitä sellaisia." Nyt Guste nauroi ääneen, niin nololta Diederich näytti. Guste jatkoi ja Diederich seurasi. "Jadassohnin kanssa?" tiedusteli hän tuskallisesti. Silloin koneen synnyttämä melu taukosi, kello soi, työ loppui ja työmiehet poistuivat pihan yli. Diederich kohautti olkapäitään. "Minusta on yhdentekevää, mitä neiti Zillich tekee", hän selitti. "Korkeintaan minuun koskee kipeästi tuon vanhan pastorin vuoksi, jos tuo tytär on niitä sellaisia. Tiedättekö sen sitten tarkemmin?" Guste katsoi syrjään. "Ottakaapas asiasta itse selvä!" Tähän Diederich nauroi hyvillään.

"Antakaa kaasun palaa!" hän huusi konemestarille. "Minä sammutan sen itse." Juuri nyt avattiin lumppusalin ovi selko selälleen poistuvia varten. "Ooh!" huudahti Guste, "mutta tuolla sisälläpäs on romanttista!" Sillä hän näki taustalla hämärässä pelkkiä kirjavia täpliä harmailla kukkuloilla ja niiden yläpuolella oksametsän. "Ah", hän sanoi lähemmäksi tullessaan. "Minä luulin, kun täällä on jo niin pimeätä… Nehän ovatkin vain lumppusäkkejä ja lämmitystorvia." Ja hän väänsi kasvojaan. Diederich ajoi ylös työläisnaiset, jotka vastoin työjärjestystä loikoivat säkkien päällä. Vaikka työ oli tuskin lopetettu, niin useat ompelivat jo, toiset söivät. "Se sopisi teille", hän puhkui. "Puijata lämmintä minun kustannuksellani! Ulos!" He nousivat hitaasti, sanaakaan sanomatta, osoittamatta vastarintaa eleillään, ja tuon vieraan naisen ohi he astuivat miesten kengissään, kääntäen uteliaina päänsä häneen päin, astuivat kömpelösti kuin karjalauma ja sen tuoksun ympäröimänä, jossa he työskentelivät. Diederich piti jokaista tarkasti silmällä, kunnes tämä oli päässyt ulos. "Fischer!" huusi hän äkisti. "Mitä tuolla paksulla on tuolla nuttunsa alla?" Konemestari selitti kaksimielisellä irvistyksellään: "Se on vain sitä, että hän odottaa jotakin", — minkä jälkeen Diederich tyytymättömänä käänsi selkänsä. Hän selitti Gustelle: "Minä luulin saaneeni erään kiinni. He varastavat nimittäin lumppuja. Niin juuri, ja tekevät niistä lastenvaatteita." Ja kun Guste nyrpisti nokkaansa: "Ne ovat liian hyviä proletaarien lapsille!"

Sormikkaittensa kärjillä Guste nosti maasta erään rievun. Äkkiä Diederich tarttui hänen ranteeseensa ja suuteli sitä ahnaasti, sormikkaan rakoon. Pelästyneenä Guste katsahti ympärilleen. "Kas niin, kaikki ihmiset ovat jo poissa." Hän nauroi itsetietoisesti. "Minä sitä jo ajattelinkin, mitä tehtävää Teillä vielä oli tehtaassa." Diederichin kasvot kävivät uhkamielisiksi. "No niin, entäs Te? Miksi Te ylipäänsä tänään tulitte? Olettehan toki huomannut, että minä nyt en ole niin ilman? Tosin Teidän Wolfganginne —. Jokainen ei voi sillä lailla häväistä itseään kuin hän, äskettäin tuolla oikeudessa." Siihen vastasi Guste suuttuneesti: "Vaietkaa toki, Teistä ei tule kuitenkaan koskaan niin hienoa miestä kuin hän on." Mutta hänen silmänsä sanoivat jotakin toista. Diederich näki sen, kiihtyneenä hän purskahti nauruun. "Miten kiire hänellä on Teidän kanssanne! Tiedättekö, minä hän Teitä pitää? Keittopatana, jossa hänellä on makkaraa ja kaalia ja jota minun pitäisi sekottaa!" — "Nyt Te valehtelette", sanoi Guste torjuvasti; mutta Diederich oli päässyt alkuun. "Hänellä ei ole siinä kylliksi makkaraa ja kaalia. — Hän ajatteli alussa, että olitte perinyt miljoonan. Mutta viidelläkymmenellätuhannella ei saada sellaista hienoa miestä." Silloin Guste kuohahti. Diederich vetäytyi taaksepäin, niin vaaralliselta tuo neiti näytti. "Viisikymmentätuhatta! Te ette varmastikaan voi hyvin? Miten minä olen joutunutkin niin pitkälle, että minun täytyy kuulla sellaista! Minulla kun on pankissa kolmesataaviisikymmentätuhatta puhdasta, virheettömissä papereissa! Viisikymmentätuhatta! Joka sellaista kunniallekäypää minusta kertoo, sen minä voin vaikka haastaa oikeuteen!" Hänen silmissään oli kyyneliä; Diederich änkytti anteeksipyyntöjä. "Jättäkää ne", — ja Guste käytti nenäliinaansa. "Wolfgang tietää kyllä, missä asemassa hän on minuun nähden. Mutta Te itse, Te olette uskonut huijaukseen. Siksi Te olette ollut niin röyhkeä!" hän huusi. Hänen punaiset lihavat poskensa vavahtelivat vihasta, ja hänen pieni, kippurainen nenänsä oli käynyt valkeaksi. Diederich kokosi ajatuksensa. "Siitä Te kuitenkin näette, että miellytätte minua ilman rahojakin", hän sanoi toisen mietittäväksi. Guste puri huultaan. "Kuka tietää", hän sanoi, katsahtaen kulmainsa alta, jurosti ja epävarmasti. "Teidänkaltaisillenne viisikymmentäkintuhatta on jo rahaa."

Diederich piti sopivana vaieta hetkeksi. Guste veti kukkarostaan puuderisudin ja istuutui. "Minä olen todellisesti aivan kiihtynyt Teidän käyttäytymisestänne!". Mutta hän nauroi jälleen. "Onko Teillä vielä kenties jotakin muuta näytettävänä tehtaassanne?" Diederich nyökäytti merkitsevästi. "Tiedättekö Te oikein, missä Te nyt istutte?" — "No niin, lumppusäkin päällä." — "Mutta millaisen! Tässä nurkassa, säkkien takana minä yllätin kerta erään työmiehen ja erään tytön, ymmärrättehän. Luonnollisesti molemmat pötkivät tiehensä; ja illalla, niin juuri, samana iltana —" hän kohotti etusormensa, hänen silmissään näkyi korkeampien asiain väristys — "tuo mies ammuttiin ja tuo tyttö tuli hulluksi." Guste hypähti pystyyn. "Oliko se —? Jumalani, se oli se työmies, joka vahtisotilasta, härnäsi…? Siis säkkien takana Te —?" Hänen katseensa siirtyi säkkeihin, aivan kuin olisi etsinyt niiltä verta. Hän oli paennut Diederichin turviin. Äkkiä he katsoivat toisiaan silmiin: heissä kumpaisessakin kävi hyvin syvä paheen tai yliaistillisen väristys. He hengittivät kuultavasti toisiaan vastaan. Guste sulki sekunniksi silmänsä: silloin mässähtivät he molemmat säkeille, kierivät, toisiinsa kietoutuneina, sinne tänne tuossa pimeässä huoneessa, hosuivat ympärilleen, yskivät ja aivastelivat, aivankuin olisivat olleet hukkumaisillaan.

Guste pääsi ensimäisenä pystyyn. Sillä jalalla, josta Diederich tahtoi pitää kiinni, hän työnsi häntä kasvoihin ja ponnahti irti, niin että ryskyi. Kun Diederich oli onnellisesti päässyt ylös hänen perässään, niin he seisoivat siinä ja läähättivät. Gusten povi ja Diederichin vatsa aaltoili. Tyttö sai ensiksi puhelahjansa takaisin. "Sitä Teidän pitää koettaa jonkun toisen kanssa? Miten minä siihen jouduinkin!" Ja aina katkerammin: "Minähän sanoin, että sitä on kolmesataaviisikymmentä tuhatta!" Diederich liikutti kättään, ikäänkuin myöntääkseen hairahduksensa. Mutta Guste huudahti: "Ja miltäs minä nyt näytän! Pitääkö minun kenties mennä tällaisena läpi kaupungin?" Diederich pelästyi uudestaan ja nauroi neuvottomana. Guste polki jalkaa. "Eikö Teillä sitten ole mitään harjaa?" Tottelevaisesti Diederich lähti sitä hakemaan; Guste huusi hänen jälkeensä: "Katsokaakin, että sisarenne eivät mitään huomaa! Muutoin ihmisillä on minusta huomenna jotakin puhuttavana!" Diederich meni vain konttoriin. Kun hän palasi takaisin, niin Guste istui jälleen säkillä, pää käsien varassa, ja hänen rakkaiden, paksujen sormiensa välistä juoksi kyyneliä. Diederich jäi seisomaan, kuunteli hänen voivotustaan ja puhkesi itsekin itkuun. Lohduttavalla kädellä hän sitten harjasi Gustea. "Eihän tässä mitään tapahtunut", hän toisti. Guste nousi ylös. "Se olisi vielä puuttunut", — ja hän tarkasti häntä ivallisesti. Silloin Diederich rohkaistui. "Teidän herra sulhasennehan ei tarvitse tietää tästä mitään", hän huomautti. Ja Guste: "Joskaan ei!" — ja puri huultaan.

Tämän sanan satuttamana hän harjasi vaieten ensin hänet ja sitten itsensä, samalla kun Guste tasoitteli vaatteitaan. "Nyt tiehenne!" hän sanoi. "Paperitehdasta minä en tule enää niin pian näkemään." Diederich tarkasti häntä hatun alta. "Kuka tietää", hän sanoi: "Sillä viisi minuuttia sitten minä taukosin uskomasta siihen, että rakastaisitte vielä Buckianne." Guste huudahti nopeasti: "Voi toki!" Ja kysyi viivyttelemättä: "Mikäs vehe se sitten tämä on?"

Diederich selitti: "Se on hietapyydystin, lumput uitetaan uomaa pitkin, napit ja muut sellaiset jäävät jälelle, kuten näette. Väki on taas luonnollisesti jättänyt sen tänään tyhjentämättä." Guste sohi varjostimensa kärjellä tuota kasaa; Diederich lisäsi: "Vuoden kuluessa me saamme tätä jätettä useampia säkkejä!" — "Ja mitäs on sitten tuo tuossa?" kysyi Guste ja tarttui nopeasti johonkin kiiltävään. Diederich repäsi silmänsä auki. "Jalokivinappi!" Guste antoi sen välkkyä. "Jopa oikeakin! Jos Te useamminkin löydätte jotakin tällaista, niin Teidän liikkeenne ei olekaan niin huono." Diederich sanoi epäillen: "Minun täytyy luonnollisesti luovuttaa se pois." Guste nauroi: "Kenelle, sitten? Jätteet kuuluvat toki Teille!" Diederich nauroi myöskin. "No niin, ei juuri jalokivet. Me kyllä saamme selville, kuka sen on meille jättänyt." Guste katsahti häneen kulmainsa alta. "Te olette aika tyhmä", hän sanoi. Diederich vastasi vakuuttavasti: "En! Vaan minä olen kunnianmies!" Siihen Guste kohautti vain olkapäitään. Hitaasti hän veti vasemman kätimensä ja laski jalokiven pikkusormelleen. "Se on kiinnitettävä sormukseen!" hän huusi, kuten sellainen, joka on saanut jonkin asian selville, tarkasti miettivästi kättään ja huokasi. "No niin, löytäkööt muut sen!" — ja aavistamatta hän heitti sen takaisin lumppuihin. "Oletteko Te hullu?" Diederich kumartui eikä nähnyt sitä heti ja laskeutui läähättäen polvilleen. Kiireessä hän käänsi kaikki sekaisin. "Jumalankiitos!" Hän ojensi jalokiven Gustelle, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan. "Minä suon sen sille työmiehelle, joka sen aamulla ensimäisenä huomaa. Hän pistää sen piiloon, saatte luottaa siihen, hän ei ole niin tyhmä." — "En minäkään", selitti Diederich. "Sillä todenmukaisesti tämä kivi joutuisi hukkaan heitetyksi. Sellaisissa olosuhteissa ei minun tarvitse pitää vääränä —." Hän pani kiven uudestaan Gusten sormelle. "Ja jos se olisikin väärin, niin se sopii Teille niin mainiosti." Guste sanoi hämmästyneenä: "Miten niin? Tahdotteko Te sitten lahjoittaa sen minulle?" Diederich änkytti: "Tehän olette sen löytänyt, silloinhan minun täytyy." Silloin Guste riemuitsi. "Siitä tulee minun kaunein sormukseni!" — "Miksi?" kysyi Diederich, täynnä pelokasta toivoa. Guste sanoi väistellen: "Ylipäänsä…" Ja katsahtaen äkkiä häneen, "koska se ei mitään maksa, nähkääs." Tämän johdosta Diederich punastui ja he katsoivat tirkistellen toistensa silmiin.

"Voi herra Jumala", huudahti Guste äkisti. "Nyt täytyy olla jo hirveän myöhäistä. Jo seitsemän? Mitäs minä sanonkaan äidille?… Minä tiedän, minä sanon hänelle, että löysin tämän kiven eräästä romukaupasta, missä siitä pyydettiin vain viisikymmentä penniä, kun eivät pitäneet sitä oikeana!" Hän avasi kultaisen kukkaronsa ja antoi kiven pudota sinne. "Hyvästi siis… Mutta miltäs Te näytätte? Vähintäänkin Teidän pitää sitoa kaulanauhanne." Sitä sanoessaan hän sen sitoi. Diederich tunsi leukansa alla hänen lämpimät kätensä, Gusten kosteat, paksut huulet liikkuivat siinä aivan lähellä. Diederichin tuli kuuma, hän pidätti henkeään. "Niin", sanoi Guste ja läksi vakavasti. "Minä suljen vain kaasun", huusi Diederich hänen jälkeensä. "Odottakaahan toki!" — "Minä odotan jo", vastasi Guste ulkoa; — mutta kun Diederich saapui pihalle, niin Guste oli jo mennyt. Ällistyneenä hän sulki tehtaan ovet ja puheli samalla ääneen itsekseen: "Niin, kuka voisi sanoa minulle, onko tämä vaistomaista vai harkittua!" Hän pudisti surullisesti päätään naisarvoituksen vuoksi, joka oli Gustessa ruumiillistuneena.

* * * * *

Kenties, niin sanoi Diederich itselleen, hän tuli edistymään asioissaan Gusten kanssa, mutta hitaasti se tapahtui. Tapahtumilla, jotka ryhmittyivät tuon oikeusjutun ympärille, oli kyllä ollut vaikutuksensa, mutta ne eivät olleet riittäviä. Liioin hän ei kuullut enää mitään Wulckowista. Hallintoneuvoston presidentin, sotilasyhdistyksessä ottaman, niin lupaavan askeleen jälkeen Diederich odotti ehdottomasti jotakin muutakin: esiinvetoa, luottamuksellista käyttämistä johonkin, mihin ja millä lailla, sitä hän ei tiennyt. "Sopusoinnun" tanssiaiset saattoivat saada sen aikaan; miksi sitten muuten sisaret olivat saaneet osan rouva von Wulckowin kappaleessa. Kaikki viipyi vain liian kauan Diederichin toimintahaluun nähden. Oli levoton ja kiihkeä aika, ylenpalttisten toiveiden ja suunnitelmien aika. Joka päivä teki mieli muovailla kaikki uudestaan, ja kun se oli kulunut, niin mitään ei ollut tullut tehdyksi. Liikuntahalu valtasi Diederichin. Usein hän löi laimin perhepöydän ja meni kävelemään, ilman päämäärää, ulos vapaaseen luontoon, mitä muutoin ei sattunut. Hän käänsi kaupungin keskustalle selkänsä, asteli toimintatarmoisen miehen raskain askelin iltasin niin tyhjän Meisestrassen päähän asti, kulki pitkän Gäbbelchenstrassen päästä päähän, minkä varrella oli esikaupunkilaisravintoloita, joiden pihamailla ajurit valjastivat tai riisuivat hevosiaan, ja meni myöskin vankilan ohitse. Tuolla ylhäällä istui ristikkoikkunan takana, sotamiehen vartioimana, herra Lauer, joka ei ollut osannut tätä uneksia. "Ylpeys käy lankeemuksen edellä", ajatteli Diederich. "Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Ja vaikka hän osaltaan oli ollut vaikuttamassa siihen, että Lauer oli joutunut vankeuteen, niin tuntui tämä nyt hänestä mieheltä, jolla oli Kainin merkki otsassa, tuntui kamalalta henkilöltä. Kerran hän uskoi huomanneensa linnan pihalla erään olennon. Oli jo liian pimeä, mutta kenties —? Väristys kävi Diederichin läpi, ja hän riensi tiehensä.