Burgtorin takaa johti maantie kukkulalle, missä Schweinichenin linna sijaitsi, missä linnassa pikku Diederich aikoinaan oli rouva Hesslingin kanssa nauttinut linnanpeikon aiheuttamasta kammosta. Sellaiset lapsellisuudet olivat nyt hänen puolestaan olleita ja menneitä; — pikemminkin hän kääntyi joka kerta, heti Burgtorin takana, Gausenfelder Strasselle. Hän ei ollut sitä aikonut ja teki sen vain epäröiden, sillä hän ei olisi ollut hyvillään, jos joku olisi yllättänyt hänet tällä tiellä. Mutta hän ei voinut sille mitään: tuo suuri paperitehdas veti häntä puoleensa kuten kielletty paradiisi, hänen täytyi lähestyä sitä, kiertää sitä, haistella sen muurien yli… Eräänä iltana säikäytti Diederichin tässä teossa eräät äänet, jotka pimeässä kuuluivat jo hyvin läheltä. Hänellä oli tuskin aikaa kyykistyä ojaan. Ja sillä aikaa kun nuo ihmiset, jotka todennäköisesti olivat myöhästyneitä tehtaan toimihenkilöitä, menivät Diederichin piilopaikan ohi, niin hän sulki pelosta silmänsä ja myöskin siksi, että tunsi niiden himoitsevan säkenöimisen voivan paljastaa hänet.
Kun hän oli jälleen Burgtorilla, niin hänen sydämensä jyskytti yhä ja hänen mielensä teki juoda hieman olutta. Aivan Burgtorin nurkassa oli "Viheriä enkeli", yksi kaikkein kehnoimpia ravintoloita, ränstynyt, likainen ja huonossa huudossa. Eräs naishenkilö hävisi juuri sen holvikäytävään. Äkkinäisen seikkailuhalun valtaamana Diederich tunkeutui hänen perässään. Kun tuon naisen piti kulkea erään tallilyhdyn punertavan valon läpi, niin hän aikoi peittää hunnutetut kasvonsa vielä käsipuuhkallaan; mutta Diederich oli hänet jo tuntenut. "Hyvää iltaa, neiti Zillich!" — "Hyvää iltaa, herra tohtori!" Ja siinä he sitten seisoivat molemmat, suu auki. Käthchen sai ensiksi jotakin sanotuksi, hän puhui lapsista, jotka asuivat siinä talossa ja jotka hänen piti toimittaa isänsä sunnuntaikouluun. Diederich alkoi myöskin puhua, mutta Käthchen jatkoi yhä nopeammalla äänellä. Ei, nuo lapset eivät oikeastaan asuneet siellä, vaan heidän vanhempansa kävivät usein siinä ravintolassa, eikä noiden vanhempain pitänyt saada mitään tietää, sillä he olivat sosialidemokraatteja… Hän puhui turhia; ja Diederich, joka ensin oli ajatellut vain omaa pahaa omaatuntoaan, joutui tuumimaan, että Käthchen oli vielä paljon arveluttavammassa tilassa. Hän jätti siis selittämättä läsnäolonsa "Viheriässä enkelissä" ja esitti aivan yksinkertaisesti, että he saattoivat sitten odottaa lapsia vierashuoneessa. Käthchen kieltäytyi tuskallisesti nauttimasta mitään, mutta Diederich tilasi omasta täysivaltaisuudestaan olutta myöskin hänelle. "Kippis!" hän sanoi, ja hänen ilmeissään oli ivallinen muisto siitä, että he viime kohtauksessaan pappilan kodikkaassa asuinhuoneessa olivat vähällä mennä kihloihin. Käthchen punastui, kalpeni huntunsa sisällä ja läikytti maahan oluttaan. Lakkaamalta hän kohottautui tuolillaan ja tahtoi lähteä pois; mutta Diederich oli työntänyt hänet pöydän taakse nurkkaan ja istui itse leveänä edessä. "Mutta nyt täytyy niiden lasten pian tulla!" hän sanoi hyväntuulisesti. Niiden asemasta tuli Jadassohn: hän seisoi siinä äkisti ja näytti kivettyneeltä. Nuo kaksi muuta eivät myöskään liikahtaneet. "Siis sittekin!" ajatteli Diederich. Jadassohn näytti ajattelevan jotakin samanlaista, kumpikaan herroista ei keksinyt mitään puheenaihetta. Käthchen alkoi uudestaan lapsista ja sunnuntaikoulusta. Hän puhui rukoilevasti ja itki melkein. Jadassohn kuunteli häntä moittivasti, vieläpä huomautti, että tietyt historiat olivat hänestä liian monimutkaisia, — ja katseli tutkivasti Diederichiä.
"Pohjaltaan", iski siihen Diederich, "asia on hyvin yksinkertainen.
Neiti Zillich hakee täältä lapsia, ja me molemmat autamme häntä."
"Mahdotonta on tietää, saako hän yhtä ainokaista", lisäsi Jadassohn terävästi; silloin Käthchen sanoi: "Ja keneltä sen sitten."
Herrat laskivat lasit kädestään. Käthchen oli tauonnut itkemästä, olipa kohottanut huntunsakin ja katsoi ihmeellisen kirkkain silmin toisesta toiseen. Hänen ääneensä oli tullut jotakin avonaista ja suoraa. "No niin, kun te nyt molemmat olette siinä", hän lisäsi ottaessaan Jadassohnin laatikosta paperossin; ja sitten tyhjensi hän yhdellä kulauksella konjakkilasin, joka oli Diederichin edessä. Nyt oli Diederichin vuoro koettaa säilyttää malttinsa. Kätchenin toiset kasvot eivät näyttäneet olevan Jadassohnille vieraita. Molemmat jatkoivat kaksimielisyyksien latelemista, kunnes Diederich suuttui Käthcheniin. "Mutta tänään Teidät saa oppia perin pohjin tuntemaan!" hän huusi ja löi pöytään. Heti sai Käthchen naiskasvonsa takaisin. "Mitä Te tarkoitatte oikeastaan, herra tohtori?" Jadassohn täydensi: "Minä oletan, että Te ette tahdo mennä liian lähelle naisen kunniaa!" — "Minä tarkoitan vain sitä", änkytti Diederich, "että neiti Zillich miellyttää minua tuollaisena paljon enemmän." Hän pyöritteli silmiään neuvottomana. "Äskettäin, kun me olimme vähällä mennä kihloihin, hän ei miellyttänyt minua puoleksikaan siitä, mitä nyt." Silloin Käthchen rähähti nauramaan: naurua, joka oli aivan vapaa ja tuli sydämestä ja jota Diederich ei ollut myöskään tuntenut. Hänen tuli kuuma, hän nauroi mukana, ja he kaikki kolme pyörivät tuoleillaan ja huusivat lisää konjakkia.
"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi Käthchen, "muutoin isä ehtii kotiin ennen minua. Hän on sairaskäynneillä, joilla hän jakaa aina tällaisia kuvia." Hän veti nahkaisesta kukkarostaan kaksi kirjavaa kuvaa. "Tässä niitä on Teille." Jadassohn sai syntisen Magdaleenan, Diederich lampaan paimenen kera; hän ei ollut tyytyväinen. "Minä tahdon myöskin synnintekijättären." Käthchen etsi, mutta ei löytänyt. "Teille jää siis vain lammas", hän päätti, ja he poistuivat, Käthchen keskellä, kummankin käsikoukussa. Nykäyksittäin ja heiluen pitkissä kaarissa he kulkivat kaikki kolme pitkin huonosti valaistua Gäbbelchenstrassea, laulaen samalla erästä virttä, jonka Käthchen oli virittänyt. Eräässä nurkassa hän selitti olevansa pakotettu kiirehtimään ja katosi syrjäkadulle. "Hyvästi lammas!" hän huusi Diederichille, joka turhaan yritti hänen perässään. Jadassohn pidätti hänet ja sai äkkiä valtiotasäilyttävän äänensä takaisin, vakuuttaakseen Diederichille, että tämä kaikki oli vain sattumankaupalla syntynyttä pilaa. "Tässä ei ole ollenkaan mitään väärinymmärrettävää, sen minä tahtoisin todeta."
"Minä en aijokaan tässä mitään väärinymmärtää", sanoi Diederich.
"Ja jos Zillichin perhe", jatkoi Jadassohn, "soisi minulle sen etuoikeuden, että toivoisi lähempää yhteyttä, niin tämä tapaus ei pidättäisi millään lailla minua. Minä noudatan vain kunniantuntoa sanoessani tämän."
Diederich vastasi: "Minä osaan antaa oikean arvon Teidän virheettömälle käyttäytymisellenne." Sen jälkeen herrat löivät kantapäänsä yhteen, puristivat toistensa kättä ja erkanivat.
Käthchen ja Jadassohn olivat hyvästijättäessään vaihtaneet keskenään jonkin merkin; Diederich oli vakuutettu siitä, että nämä tulivat heti tapaamaan uudestaan toisensa "Viheriässä enkelissä". Hän avasi talvitakkinsa napit, ylevä tunne paisutti häntä sen johdosta, että oli keksinyt pahan satimen ja täysin säännönmukaisesti vetäytynyt asiasta erilleen. Hän tunsi tiettyä kunnioitusta ja sympatiaa Jadassohnia kohtaan. Hän itsekin olisi toiminut sillä tavalla! Miehet kyllä ymmärsivät toisiaan. Mutta sellainen nainen! Käthchenin toiset kasvot, papintytär, jonka kasvoista oli aavistamatta tullut näkyviin kahleista vapautunut nainen, tämä salakavala kaksoisolento, joka oli niin kaukana vilpittömyydestä, minkä Diederich tunsi olevan oman sydämensä pohjalla: se kauhistutti häntä kuten pokattomuuteen osuva katse. Hän napitti uudelleen takkinsa. Porvarillisen maailman ulkopuolella oli muitakin maailmoita kuin se, missä nyt herra Lauer eli.