"Niin ollen siis!" huusi Magda. "Siltä näyttävät Daimchenin perheessä perintöenot! Siitä ne kultaiset kukkarot!"
Diederich puolusti Gusten perintöä. "Se tulee Magdeburgista."
"Entäs sulhanen?" kysyi Emmi. "Tuleeko hänkin Magdeburgista?"
Äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin huumaantuneina. Sitten Emmi palasi aivan hiljaa sohvalleen, ottipa kirjankin jälleen käteensä. Magda alkoi korjata pöytää. Diederich meni uuninvarjostimen luo, jonka takana rouva Hessling oli kumartuneena, ja sanoi: "Näetkös sinä nyt, äiti, mihin sitä tullaan, kun ei hillitä kieltä? Ethän vain tahdo väittää, että Wolfgang Buck nai oman sisarensa?" Valittaen tuli syvyydestä: "Minä en mahda sille mitään, poikani. Minä en ole pitkään aikaan ajatellut koko juttua, eikä se ole edes varma. Kukaan elävä ihminen ei tiedä enää mitään." Kirjastaan Emmi paiskasi siihen väliin: "Vanha herra Buck kyllä tietää, mistä hän nyt saa rahat pojalleen." Ja pöytäliinaan, jota pani kokoon, Magda sanoi: "Kaikkea sitä ilmaantuukin." Silloin Diederich kohotti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa taivaita avukseen. Ajoissa hän kuitenkin hillitsi suuttumuksensa, mikä aikoi vallata hänet. "Olenko minä sitten joutunut tänne ryövärien ja murhamiesten joukkoon?" hän kysyi asiallisesti ja meni jäykkänä ovelle. Sillä hän kääntyi ympäri. "Minä en voi luonnollisestikaan estää Teitä toitottamasta uutta hienoa tietoanne kaupungilla. Mitä minun tulee, niin minä selitän, että minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne. Minä tulen panemaan sen lehteen!" Ja hän poistui.
Hän vältti Ratskellerin ja mietti yksinään Klappschilla maailmaa, missä sellaisia kauhuja tapahtui. Säädyllisellä ensiintymisellä hän ei voinut sitä vastaan tehdä mitään. Joka aikoi Buckilta riistää heidän häpeällisen saaliinsa, ei saanut kammoa koviakaan keinoja. "Panssaroidulla nyrkillä", hän sanoi olutlasiinsa; ja ruukunkansi, jolla hän soitti neljännen olutlasinsa, kalisi kuin kalvan kalske… Jonkun hetken kuluttua hänen ryhtinsä hieman, höltyi. Epäilyksiä ilmeni. Hänen sekaantumisestaan tuohon asiaan johtuisi, että koko kaupunki osoittaisi Gustea sormellaan. Kukaan mies, jolla oli puoleksikin säädyllisyyttä, ei nainut sellaista tyttöä. Diederichin oma tunne sanoi sen, sen sanoi hänelle kasvatus, joka oli istuttanut häneen miehuutta ja idealismia. Vahinko! Sääli Gusten kolmeasataaviittäkymmentätuhatta, jotka nyt olivat vailla isäntää ja päämäärää. Tilaisuus olisi ollut suotuisa antaa näille sellainen… Diederich pudisti pois tämän ajatuksen suuttuneena. Hän täytti vain velvollisuutensa! Rikos oli estettävä. Nainen sai katsoa, minne joutui miesten taistellessa. Mitä häntä liikutti yhden sellaisen kohtalo, joka kuului olentoihin, jotka omasta puolestaan pystyivät, sen hän tiesi, millaisiin petoksiin tahansa. Hän tarvitsi vain viidennen lasinsa, ja hänen päätöksensä oli valmis ja luja.
Aamukahvilla hän osoitti suurta mielenkiintoa sisarien pukuihin, joita piti pidettävän "Sopusoinnun" juhlassa. Vain kaksi päivää jälellä, eikä mitään valmista! Kotiompelijatar oli harvoin saatavissa, hän neuloi nyt Buckeilla, Tietzillä, Harnischeilla ja kaikkialla. Tämän tytön suuri kysyntä näytti täyttävän Diederichin suorastaan ihailulla. Hän tarjoutui itse menemään hänen luokseen ja tuomaan hänet, maksoi mitä maksoi. Tämä onnistuikin hänelle, mutt'ei vaivattomasti. Toiselle aamiaiselle hän meni sitten niin hiljaisesti, että lähellä, asuinhuoneessa, keskustelu ei tullut häirityksi. Kotiompelijatar teki paraikaa viittailuja erääseen häväistysjuttuun, jonka piti saattaa kaikki tähänastinen varjoon. Sisarilla ei näyttänyt olevan aavistustakaan, ja kun lopulta nimet mainittiin, niin he tuntuivat aivan kauhistuvan ja epäilevän koko juttua. Rouva Hessling valitti mitä kuuluvimmin, että neiti Gehritz jotakin sellaista saattoi edes ajatella. Ompelijatar vakuutti sen sijaan, että koko kaupunki sen jo tiesi. Hän tuli juuri pormestarilta, jonka anoppi suorastaan oli vaatinut, että hänen vävypoikansa piti puuttua asiaan! Siitä huolimatta hänen oli vaikeata saada naiset vakuutetuiksi. Diederich oli odottanut, että asiain kulku olisi ollut päinvastainen. Hän oli tyytyväinen omaisiinsa. Mutta oliko sitten seinillä tosiasiallisesti ollut korvat? Teki melkein mieli uskoa, että suljetussa huoneessa syntynyt huhu nousi savun mukana uuninpiipusta ja levisi koko kaupungille.
Siitä huolimatta Diedrich ei ollut vielä rauhoittunut. Hän sanoi itselleen, että työkansan terve vaisto oli erinäisissä tapauksissa tekijä, joka oli hyväksyttävä ja jota voitiin käyttää hyväksi. Aina päivällisiin asti hän pyöri Napoleon Fischerin ympärillä: silloin — kello soi jo — kuului silityskoneen luota kimeä huuto, ja Diederich ja konemestari, jotka samanaikaisesti ryntäsivät paikalle, irroittivat yhdessä erään nuoren työläisnaisen käsivarren, joka oli tarttunut erääseen terästelaan. Siitä vuoti mustaa verta, ja Diederich antoi heti soittaa kaupungin sairashuoneelle. Hänestä tuntui pahalta katsella tuota kättä, mutta jäi kuitenkin siihen, kun tytölle pantiin hätäkääre. Hiljaisesti voivottaen tyttö katseli toimitusta, kalpeana kauhusta, kuten nuori eläin, jota on satutettu. Diederichin ihmisystävällisiä, hänen kotiolojaan koskevia kysymyksiä hän ei ymmärtänyt. Napoleon Fischer vastasi hänen puolestaan. Tyttö oli vasta neljäntoista vuotias. — Diederich arveli, että niin ei ollut ulkomuodosta päättäen ja että työläisnaisia oli kyliksi usein varotettu tuon koneen suhteen. "Hän saa lukea onnettomuuden omaksi viakseen, minulla ei ole mitään velvoituksia. No niin", hän sanoi lempeämmin, "tulkaapas hieman tänne, Fischer!"
Konttorissa hän täytti kaksi konjakkilasia. "Tätä voi käyttää pelästykseen… Sanokaapas rehellisesti, Fischer, luuletteko Te, että minun täytyy maksaa? Koneen ympärillä olevat turvalaitteet ovat toki mielestänne riittäviä?" Ja kun konemestari kohautti olkapäitään: "Te tahdotte sanoa, että minä voin antaa asian mennä oikeuteen? Mutta sitä minä en tee, minä maksan heti."
Napoleon Fischer näytti käsittämättömän suurta, keltaista hammasriviään, ja Diederich jatkoi: "Niin, sellainen minä olen. Te ajattelitte kai, että siihen pystyi vain herra Lauer? Mitä häneen tulee, niin Tehän olette omasta puoluelehdestänne lukenut selityksen hänen työläisystävällisyyteensä. Minä en tosin anna vangita itseäni majesteettirikoksen vuoksi, enkä tee siten työmiehiäni leivättömiksi; minä etsin käytännöllisempiä keinoja yhteiskunnallisen mielialani ilmaisemiseksi." Hän vaikeni hetkeksi hyvin juhlallisesti. "Ja siksi minä olen päättänyt maksaa tuolle tytölle palkan koko siltä ajalta, minkä hän tulee olemaan sairashuoneessa. Minkä verran hän sitten saa?" hän kysyi nopeasti.
"Markka viisikymmentä," sanoi Napoleon Fischer.