"Todistamispakkoa me emme käytä, herra tohtori. Emme me. Joka hankkii meille agitatsioniaiheita, saa olla kaikelta rauhassa."
"Sitten on kaikki järjestyksessä", sanoi Diederich keventyneesti. "Minä tiesin sen, että Te olette suuri poliitikko. Ja sen tähden, tuon tytön tähden, minä tarkoitan tuota loukkaantunutta työläisnaista —. Minä olen juuri tehnyt Teille palveluksen kertomalla Buckien sikamaisuuksista…"
Napoleon Fischer irvisti hyvillään. "Koska herra tohtori sanoo, että minä olen suuri poliitikko… Minä en tahdo puhua enää tuosta vahingonkorvauksesta. Likeisemmät tuttavuudet ensimäisten piirien kanssa ovat meille toki tärkeämpiä —"
"— Kuin tuollainen tyttö", täydensi Diederich. "Te ajattelette aina poliitikkona."
"Aina", vahvisti Fischer. "Hyvästi, herra tohtori." Hän vetäytyi pois — sillä välin kun Diederich pani merkille, että köyhalistöpolitiikalla oli etunsakin.
Hän pisti kolme kultarahaansa jälleen taskuunsa.
Seuraavan päivän iltana oli talon kaikki peilit kasattu asuinhuoneeseen. Emmi, Magda ja Inge Tietz kääntelivät itseään hiiden välissä, kunnes heidän kaulojaan alkoi pakottaa; sitten he heittäytyivät hermostuneina tuolin reunalle. "Jumalani, nythän on jo aika!" Mutta Diederich oli lujasti päättänyt olla saapumatta liian aikaisin, kuten Lauerin jutussa. Persoonallisuuden koko vaikutus meni penkin alle, kun tuli liian aikaisin. Kun he lopultakin läksivät, niin Inge Tietz pyysi vielä kerran rouva Hesslingiltä anteeksi sitä, että anasti hänen paikkansa vaunuissa. Vielä kerran rouva Hessling sanoi: "Jumalani, mielelläni. Minä vanha rouva olen liian heikko mihinkään sellaiseen suurenmoiseen. Nauttikaa nyt Te vain, lapset!" Ja hän syleili itkien tyttäriään, jotka vastasivat kylmästi. Sillä he tiesivät, että äiti vain pelkäsi, koska nyt ei missään puhuttu mistään muusta kuin tuosta hirvittävästä juorujutusta, jonka syntymiseen hän itse oli syypää.
Vaunuissa Inge Tietz alkoi heti siitä. "Niinpä niin, Buckit ja Daimchenit! Minä odotan vain kiihkeästi nähdäkseni, onko heillä ollut ylevää julkeutta tullakseen juhlaan." Magda sanoi rauhallisesti: "Heillä täytyy sitä olla, sillä muutoin he myöntäisivät tuon huhun oikeaksi." — "Joskin", selitti Emmi. "Minä pidän sitä heidän asianaan. Minä en kiihoita mieltäni sen johdosta." — "Liioin en minä", lisäsi Diederich. "Ja Teiltä, neiti Tietz, minä sen vasta tänä iltana kuulinkin."
Tämän johdosta Inge Tietz joutui pois suunniltaan. Niin helpolta kannalta tuota juttua ei saanut ottaa. Luuliko sitten Diederich, että hän, Inge Tietz oli tuon kaiken keksinyt. "Buckit ovat jo kauan sitten olleet huolissaan tämän asian tähden: sen tietävät heidän omat palvelijansa." — "Siis palvelijain juoruja", sanoi Diederich ja vastasi pieneen sysäykseen, jonka Magda oli antanut hänelle polvellaan. Sitten heidän täytyi astua alas vaunuista ja laskeutua portaita pitkin, jotka yhdistivät Kaiser-Wilhelm-Strassen uuden osan syvällä sijaitsevaan vanhaan Riekestrasseen. Diederich kiroili, sillä alkoi sataa ja tanssikengät kastuivat; juhlahuoneuston edessä oli myöskin proletaareja, jotka töllistelivät. Eikö nyt olisi voitu, kun kerta koko kaupunginosa korotettiin, tätäkin romua repiä maahan? Historiallisen "Sopusoinnun" talon oli täytynyt jäädä pystyyn — aivan kuin kaupungilla ei olisi ollut varoja rakentaa keskeiseen paikkaan uudenaikaista, ensiluokkaista seurataloa. Tuossa vanhassa arkussahan haisi homeelle! Ja aivan heti sisäänkäytävässä naiset aina hihittivät, koska siinä oli ystävyyden patsas, jolla tosin oli peruukki päässä, mutta muuten ei mitään päällään. "Varokaa", sanoi Diederich rappusissa, "taikka muuten me syöksymme sisään." Sillä portaiden molemmat ohuet kaaret koukistuivat kahden vanhuudesta laihtuneen käsivarren tavoin. Niiden puuaineksen ruskeanpunainen väri oli vaalennut. Mutta ylhäällä, siellä missä ne yhtyivät, käsinojan päällä, palmikkopäinen pormestari hymyili valkeilla marmorikasvoillaan, pormestari, joka kaiken tämän oli jättänyt kaupungille ja joka oli ollut Buck-sukua. Diederich katsoi vihaisesti tuon patsaan ohi.
Syvässä peilikäytävässä oli aivan hiljaista, vain yksi ainoa nainen oli siellä jälellä ja näytti eräästä oven raosta kurkistelevan juhlasaliin — ja äkkiä tytöt kauhistuivat: esitys oli alkanut! Magda ryntäsi käytävän poikki ja purskahti itkuun. Silloin tuo nainen pyörähti ympäri, sormi suulla. Se oli rouva von Wulckow, kappaleen kirjoittaja. Hän hymyili liikutettuna ja kuiskasi: "Hyvin käy, kappaleeni miellyttää. Te tulette juuri oikeaan aikaan, menkäähän vain pukeutumaan." Niinhän se olikin! Emiirillä ja Magdalla oli tehtävää vasta toisessa näytöksessä. Diederichkin oli joutunut päästään pyörälle. Sillä välin kun sisaret Inge Tietzin kanssa, jonka piti auttaa heitä, riensivät sivuhuoneiden läpi pukuhuoneeseen, hän asettui rouva von Wulckowin eteen ja jäi siihen neuvottomana seisomaan. "Nyt Te ette saa mennä sisään, se häiritsisi", sanoi armollinen rouva. Diederich änkytti anteeksipyyntöjä ja pyöritti silmiään, jolloin kohtasi puolittain häikäisevissä seinäpeileissä oman salaperäisenkalpean kuvansa. Hennonkeltaisessa seinämaalissa oli oikullisia, äkkinäisiä muutoksia, ja seinälaudoituksessa olevien kukkien ja muotokuvien värit olivat riutuneita… Rouva von Wulckow sulki erään pienen oven, jonka läpi joku näytti kulkeneen, joku lammaspaimen nauhoilla koristettuine sauvoineen. Hän sulki tuon oven hyvin varovasti, jotta esitys ei olisi häiriytynyt, mutta kuitenkin hieman tomua läksi liikkeelle, aivan kuin puuderia tuon maalatun paimenettaren tukasta.