"Niin, ja entäs sitten herra asianajaja Buck!" kähisi Kühnchen. Tosiaankin, kenenkä saattoi tuo herra saada uskomaan, ett'ei tarkoin tiennyt sitä uutta häpeää, mikä kohtasi hänen perhettään? Eikö hän sitten tiennyt Lauerin perheen rikoksia? Ja kuitenkaan hän ei epäröinyt, vaan levitti julkisesti oikeuden eteen sisarensa ja lankonsa likaisen pyykin, vain siksi, että hänestä puhuttaisiin! Tohtori Heuteufel, jonka mieli teki edelleen korjata silloista esiintymistään oikeudessa, selitti: "Se ei ole mikään asianajaja, se on näyttelijä!" Ja kun Diederich pyysi saada huomauttaa, että Buckilla nyt oli kuitenkin tietyt, joskin vastustettavat poliittiset ja moraaliset mielipiteet, niin hänelle vastattiin: "Herra tohtori, Te olette hänen ystävänsä. Että Te puolustatte häntä, on luettava Teille ansioksi, mutta käsitystämme Te ette voi muuttaa"; — minkä jälkeen Diederich vetäytyi syrjään huolestunein ilmein, mutta pitäen samalla silmällä toimittaja Nothgroschenia, joka vaatimattomasti pureksi sianlihasämpylää ja kuuli kaikki. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus, sillä sisällä, lähellä näyttämöä, vanha herra Buck huomattiin nuorten tyttöjen seurassa. Kävi ilmi, että hän selitti heille seinillä olevia maalauksia, silloista elämää, mikä kalvenneena ja iloisena ympäröi koko salia, sekä kaupungin ympäristöä, millainen se oli ollut hävinneine niittyineen ja puutarhoineen ja kaikkine ihmisineen, jotka kerta tässä salissa olivat herroina melunneet, mutta nyt olivat vaipuneet syvyyteen sen polven tieltä, mikä täällä nyt melusi… Nyt näytti kokonaan siltä, kuin he, nuo tytöt ja tuo vanhus, olisivat jäljitelleet noita kuvia. Aivan heidän yläpuolellaan oli Burgtor kuvattuna, ja eräs herra astui esiin peruukkeineen ja virkavitjoineen, sama herra, joka marmoriin hakattuna seisoi portaiden päässä. Mutta siinä kukkia täynnään olevassa rakastettavassa metsikössä, mikä silloin oli kukoistanut tuolla Gausenfeldin tehtaan asemesta, tuli häntä vastaan kirkkaita lapsia tanssien, heitti seppeleen hänen päälleen ja tahtoi häntä sen avulla pyörittää. Punaisten, pienten pilvien heijastus lankesi hänen onnellisille kasvoilleen. Niin onnellisena hymyili myöskin vanha Buck tällä haavaa, antoi tyttöjen kulettaa itseään sinne tänne ja oli heidän piirittämänään kuin elävän seppeleen ympäröimänä. Hänen suruttomuutensa oli käsittämätöntä, se oli yllyttävää. Oliko hän jo siinä määrin tylsistyttänyt omantuntonsa, että hän aviottoman tyttärensä —. "Meidän tyttäremme eivät olekaan toki mitään aviottomia", sanoi tavaratalonomistaja Cohnin rouva. "Minun Sidonieni Guste Daimchenin kanssa käsikoukussa!"… Buck ja hänen nuoret ystävättärensä eivät ollenkaan huomanneet, että olivat tyhjän huoneen päässä. Edempänä muodosti vihamielinen yleisö muurin; silmät alkoivat säihkyä ja rohkeus kasvoi. "Tuo suku on jo aikansa ollut arvossa! Yksi on jo vankilassa ja toinen joutuu sinne pian!"… "Siinä se on oikea rotanpyydystin!" muristiin, ja ylhäällä: "Minä en kärsi tätä enää kauempaa!" Äkkiä kaksi naista ponnistautui irti yleisestä ahdingosta, otti vauhtia ja ryntäsi tyhjän tilan läpi. Oikeusneuvos Harnischin rouva, joka punaisine samettilaahustimineen riensi eteenpäin, sattui Cohnin keltaisen rouvan kanssa täsmälleen samaan aikaan päämaaliin, valtasi Metansa samalla kun toinen otti pois Sidoniensa, ja mikä tyydytys, kun palasivat! "Olin vähällä mennä tainnuksiin", sanoi pastorska Zillich, kun nyt Käthchenkin saapui paikalle.
Hyväntuulisuus palasi, laskettiin leikkiä tuosta vanhasta syntisestä, häntä verrattiin rouva von Wulckowin kappaleessa olevaan kreiviin. Tosin Guste ei ollut mikään salakreivitär; runoudessa voitiin, kirjailijan mieliksi tuntea myötätuntoa sellaisia olosuhteita kohtaan. Ylipäänsä ne olivat siinä vielä siedettäviä, sillä kreivittären piti naida vain serkkunsa, kun sen sijaan Gusten —!
Vanha Buck, joka ei enää nähnyt ympärillään muita kuin poikansa tulevan vaimon ja erään veljensä tyttären, sai kasvoilleen kysyvän ilmeen; niin, hän joutui hämilleen niiden katseiden alaisena, jotka häntä tarkastivat hänen hyljätyssä tilassaan. Se huomattiin — vieläpä Diederich kysyi itseltään, oliko sitten rouva Hesslingin vanha häväistysjuttu ollenkaan tosi? Kun hän nyt näki sen kummituksen, minkä itse oli päästänyt maailmaan, ruumiillistuvan ja käyvän yhä uhkaavammaksi, niin häntä itseään ahdisti. Tällä kertaa ei ollut kysymys mistään Lauerista, vaan vanhasta herra Buckista, Diederichin lapsuusaikaan kaikkein kunnioitetuimmasta olennosta, kaupungin suurmiehestä, sen kansalaishengen ruumiillistumasta, tuosta, joka oli tuomittu kuolemaan vuonna neljäkymmentäkahdeksan! Omassa sydämessään Diederich tunsi pöyristystä oman yrityksensä johdosta. Se näytti myöskin mielettömältä; sellainen sivallus ei tuhonnut suinkaan tuota vanhusta. Mutta jos kävi selville, kuka oli alkuunpanija, niin Diederich sai olla varma siitä, että kaikki kääntyivät häntä vastaan… Yhtä kaikki se oli isku, joka oli sattunut. Nyt ei ollut kysymyksessä vain perhe, joka mureni ja oli vanhukselle kuormaksi: veli vararikon partaalla, vävypoika vankilassa, tytär matkoilla rakastajansa kanssa, yksi pojista talonpoikaistunut ja toisen mieliala ja elämäntavat epäilyksenalaiset, — nyt horjui hän, ensi kertaa, itse. Alas Buck, jotta Diederich saattoi nousta! Siitä huolimatta häntä ahdisti sisintä myöten, hän nousi ylös mennäkseen sivuhuoneisiin.
Hän riensi, sillä toiseen näytökseen soitettiin jo: siinä hän törmäsi yhteen pormestarin anopin kanssa, jolla oli eräästä toisesta syystä yhtä kova kiire. Hän ennätti kuitenkin ajoissa estää vävypoikansa, jota hänen rouvansa saattoi, lähestymästä vanhaa Buckia ja verhoamasta häntä arvovallallaan. "Sinun arvovallallasi pormestarina, sellaista häväistystä!" Hänen äänensä oli käheä kiihtymyksestä. Mutta rouva väitti kimakalla, pienellä äänellään, että Buckit olivat sittenkin hienointa väkeä, ja mainitsi, että vielä eilen Milli Buck oli antanut hänelle satumaisen leikkuumallin. Salaisin sysäyksin kumpikin ajoi pormestaria omalle puolelleen; hän antoi vuorotellen kummallekin perään, hänen kalpea poskipartansa kääntyi oikealle ja vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat kuin jäniksen. Ohikulkijat nyhkäsivät toisiaan ja toistivat leikkinä sen, minkä Diederich oli kuullut Buckilta. Näin tärkeiden tapausten johdosta Diederich unhoitti tuskansa, pysähtyi ja teki taisteluun vaativan kumarruksen. Pormestari suoristautui, jätti naisensa ja ojensi Diederichille kätensä. "Hyvä herra tohtori Hessling, hauska tavata, eikös tämä ole kerta kaikkiaan onnistunut juhla?"
Mutta Diederich ei ollut suinkaan taipuvainen antautumaan mitättömiin sydämellisyydenosoituksiin, joista tohtori Scheffelweis niin kovin piti. Hän ojentautui suoraksi kuin kohtalo ja salamoi.
"Herra pormestari, en katso itseäni oikeutetuksi olemaan ilmaisematta
Teille eräitä asioita, joita —"
"Mitä asioita?" kysyi pormestari ja kalpeni.
"Asioita, joita sattuu", sanoi Diederich kovanpuoleisesti. Pormestari pyysi armoa. "Minähän tiedän jo tuon meidän kaikkein kunnioittaman vanhan Buckin kohtalokkaan historian — sikamaisuuden, minä tahdoin sanoa", hän kuiskasi tutunomaisesti. Diederich pysyi kylmänä.
"Nyt on kysymys enemmästä. Teillä ei ole syytä kauempaa pettää itseänne, herra pormestari: asia koskee Teitä itseänne."
"Nuori mies, minun täytyy pyytää…"