"Se on Teidän omien etujenne mukaista. Väärämielisten seurassa Te menetätte hyvän maineenne, herra pormestari! Voisitteko Te elää tämän päivän jälkeen, jos oikeamieliset eivät enää vastustaisi noita kauheita parjauksia?" Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä tohtori Scheffelweis vapisi; sitten Diederich toisti rohkaisevasti: "Kaikki riippuu Teistä." — Pormestari mutisi: "Teidän tarmonne ja sopiva mielialanne —"
"Minun ylensopiva mielialani!"
"Kyllä… Mutta Te olette poliittinen tuittupää, nuori ystäväni. Kaupunki ei ole vielä valmis vastaanottamaan Teitä. Miten Te aijotte saada sen valmiiksi?"
Vastauksen asemasta Diederich vetäytyi äkkiä takaisin ja kumarsi.
Wulckow seisoi sisäänkäytävässä.
Hän astui esiin vatsan hyllyessä joustavasti, laski mustan käpälänsä tohtori Scheffelweisin olalle ja sanoi kumisten: "Kas niin, pikku pormestarini, näin yksinänne täällä? Teidän valtuusmiehennehän ovat potkaisseet Teidät pois seurastaan?" — mihin tohtori Scheffelweis vastasi kalpealla hymyllä. Mutta Diederich katsahti hyvin levottomasti salinoveen päin, mikä vielä oli auki. Hän astui Wulckowin eteen, niin että viimeksimainittua ei voitu salista käsin nähdä, ja kuiskasi hänelle jotakin, minkä johdosta tämä kääntyi ympäri ja järjesti vaatteitaan. Sitten hän sanoi Diederichille: "Te olette totisesti hyvin sopiva, pikku tohtorini."
Diederich hymyili hyvillään. "Teidän tunnustuksenne, herra presidentti, tekee minut onnelliseksi."
Wulckow sanoi armollisesti: "Te pystytte muuten myöskin yhteen ja toiseen. Meidän täytyy siitä kerran puhua." Hän kurkotti päätään, mikä oli ruskeapilkkuinen ja poskipäiltään slaavilainen, ja mulkoili Diederichiä silmillään, mitkä olivat täynnään lämminveristä, veitikkamaista väkivaltaisuutta, mulkoili niin kauan, että Diederich alkoi läähättää. Tämä menestys näytti tyydyttävän Wulckowia. Hän harjasi partansa peilin edessä, mutta sotki sen taas heti hännystakkipaitaansa vastaan, sillä hän piti päätään härän tavoin, ja sanoi: "Eteenpäin sitten! Tuo joutava loruhan on jo käynnissä." Ja Diederichin ja pormestarin välissä hän valmistautui painolla häiritsemään esitystä. Silloin kaikui ravintolasta käsin ohut ääni:
"Jumalani, Ottoseni!"
"No niin, siinä hän on", mörisi Wulckow ja meni vaimoaan vastaan. "Ajattelinkin jo, että kun tosi eteen tulee, niin hän pelkää. Enemmän rohkeutta, parahin Fridani!"
"Jumalani, Ottoseni, minua niin kovin pelottaa." Toisten herrojen puoleen kääntyen hän jaaritteli sujuvasti, joskin vavisten. "Minä tiedän kylläkin, että taisteluun olisi mentävä iloisin mielin."