"Nähkääs", vastasi vanhus, "yhteistunne rakentaa sillan nuorista vanhoihin, vieläpä niihinkin asti, jotka eivät ole enää elossa."
Hän vei kätensä puolikaaressa seinien yli ja menneen sukupolven yli, mikä virttyneenä ja iloisena astui esiin maalatusta syvyydestään. Hän hymyili vannehameisille tytöille ja samalla myöskin eräälle veljensätyttärelle ja Meta Harnischille, jotka menivät siitä ohitse. Kun hän käänsi kasvonsa vanhaa pormestaria kohden, joka kukkien ja lasten keskitse astui esiin kaupungin portista, niin Diederich huomasi näiden molempien yhdennäköisyyden. Vanha Buck viittasi häneen ja noihin muihin maalatun kokouksen jäseniin.
"Hänestä minä olen paljon kuullut. Tämän naisen minä vielä tunsin. Eikös tuo pappismies näytä pastori Zillichiltä? Ei, meidän joukossamme ei voi ilmaantua mitään vakavaa vieraantumista, sillä me olemme jo kauan sitten olleet velvoitetut hyväntahtoisuuteen toisiamme kohtaan ja edistyksen kannattamiseen, jo niidenkin vuoksi, jotka jättivät meille 'Sopusoinnun'."
"Soman sopusoinnun", ajatteli Diederich ja katsahti ympärilleen, miettien, miten pääsisi tiehensä. Vanhus oli tapansa mukaisesti siirtynyt liikeasioista sentimentaaliseen jaaritukseen. "Hänestä tulee aina oppinut esiin", ajatteli Diederich.
Juuri silloin Guste Daimchen ja Inge Tietz menivät siitä ohitse. Guste riippui Ingen käsikoukussa, ja tämä kehui kovasti sitä, mitä oli kokenut kulissien takana. "Meidän tuskamme, kun he yhä sanoivat: teetä, kahvia, kahvia, teetä." Guste väitti: "Seuraavaksi kerraksi Wolfgang kirjoittaa paljon kauniimman kappaleen, ja minä näyttelen silloin mukana." Silloin Inge irtaantui, hänen ilmeensä kävi aran torjuvaksi. "Niinkö?" hän kysyi, ja Gusten kasvoilta hävisi äkkiä niiden harmiton into. "Miksei sitten?" hän kysyi surkean suuttuneena. "Mikäs sinun on taas?"
Diederich, joka häneltä olisi saattanut tätä kysyä, kääntyi jälleen valeen vanhan Buckin puoleen. Tämä jaaritteli edelleen.
"Samat ystävät silloin kuin nytkin, ja myöskin samat viholliset ovat siinä. Jo kovin himmentyneenä tuo rautainen ritari, tuo lasten pelätin tuossa portinkomerossaan. Don Antonio Manrique, julma ratsukenraali, sinä joka kolmikymmenvuotisessa sodassa meidän köyhältä Netzigiltämme kiskoit pakkoveroa. Jos nyt Riekestrasse ei olisi saanut sinulta nimeään, niin mihin olisi sitten viimeinenkin kaiku sinusta hävinnyt?… Myöskin yksi, jota ei meidän vapaudenhenkemme miellyttänyt ja joka aikoi hävittää sukupuuttoon."
Hiljainen hihitys pudisti äkkiä vanhusta. Hän tarttui Diederichin käteen.
"Eikös hän muistuta meidän herra von Wulckowiamme?"
Diederichin ilme muuttui vielä virheettömämmäksi, mutta vanhus ei sitä huomannut, hän oli nyt kerta kaikkiaan hyvällä tuulella, ja hänen päähänsä pälkähti jotakin. Hän viittasi Diederichiä tulemaan erään kasviryhmän taakse ja näytti hänelle seinällä kahta olentoa, erästä nuorta lammaspaimenta, joka kaihoten avasi käsivartensa, ja erään puron takana olevaa paimentyttöä, joka valmistautui hyppäämään tuon puron yli. Vanhus kuiskasi: "Luuletteko, että nuo pääsevät toistensa luokse? Sitä eivät monet enää tiedä. Minä sen tiedän vielä." Hän katsahti ympärilleen, näkikö kukaan häntä, ja avasi äkkiä erään pienen oven, jota kukaan ei olisi koskaan löytänyt. Ovessa oleva paimentyttö liikkui rakastajaa kohden. Hieman vielä, ja oven takana pimeässä tytön täytyi kylläkin olla sylissä… Vanhus viittaa huoneeseen, minkä oli paljastanut. "Tämän nimenä on rakkaudenkammio." Jostakin pihamaalta tunkeutui verhottoman ikkunan läpi lyhdynvalo tähän huoneeseen ja valaisi peilin ja hoikkajalkaisen sohvan. Vanhus veti sisäänsä ummehtunutta ilmaa, mikä virtasi esiin ties miten menneiltä päiviltä, ja hymyili ajatuksissaan. Sitten hän sulki tuon pienen oven.