Mutta Diederich, jonka mieltä tämä kiinnitti vain kohtalaisesti, näki jonkun tulevan, joka lupasi paljon enemmän mielenliikutusta. Se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche: sillä hän oli siinä. Hänen lomansa oli loppunut, hän oli palannut etelästä ja tullut juhlaan, joskin hieman myöhästyneenä ja myöskin ilman Judith Laueria, jonka loma kesti vielä, aina siihen asti kun hänen miehensä pääsi vankilasta. Mistä Fritzsche meni ohitse vartalonvääntein, mitkä eivät vaikuttaneet luonnollisilta, siinä kuiskailtiin, ja jokainen, jota hän tervehti, kurkisti salaa herra Buckiin. Fritzsche huomasi kylläkin, että hänen piti tehdä jotakin, hän antoi itselleen sysäyksen ja läksi. Vanhus, joka ei aavistanut mitään, huomasi hänet äkkiä edessään. Hän kalpeni kerta kaikkiaan, Diederich pelästyi ja ojensi jo kätensä. Mutta mitään ei tapahtunut, vanhus oli tointunut. Hän seisoi siinä niin jäykkänä, että hänen selkänsä kovertui, ja katsoi kylmästi ja vieraasti mieheen, joka oli vietellyt hänen tyttärensä.
"Olette jo palannut, herra maakunnanoikeusneuvos?" hän sanoi kuuluvasti.
Fritzsche koetti nauraa iloisesti. "Siellä etelässä oli ilma kauniimpi, herra kaupunkineuvos. Niin, ja entäs sitten taide!"
"Siitä meillä on täällä vain kajastus" — ja vanhus viittasi, hellittämättä katsettaan Fritzschestä, seiniin. Hänen ryhtinsä teki vaikutuksen useimpiin, jotka tuolta takaapäin vaanivat hänessä heikkoutta. Hän piti puolensa tässä tukalassa asemassa, hän edusti vanhaa arvoa, hän yksin koko hajoavan perheen puolesta, seurueen puolesta, joka puuttui. Tällä hetkellä hän sai osakseen monen myötätunnon, jota hän oli jo niin paljon kadottanut… Diederich kuuli hänen vielä sanovan: "Minä olen saanut aikaan sen, että meidän uusi katujonomme sai toisen suunnan, vain siksi, että tämä talo ja nämä maalaukset saattoivat säilyä. Niillä saattaa olla arvoa vain kuvauksina, mutta sellainen kuva, joka saattaa antaa omalle ajalleen ja sen tavoille kestävyyttä, voi toivoa itsekin kestävänsä ja säilyvänsä." Silloin Diederich painui pois, hän häpesi Fritzschen puolesta.
* * * * *
Pormestarin anoppi kysyi häneltä, mitä vanhus oli sanonut "Salakreivittärestä". Diederich mietti, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän ei ollut edes maininnut siitä mitään. Molemmat olivat pettyneitä.
Sillä välin hän huomasi, että Käthchen Zillich katseli pilkallisesti, ja hänelle se juuri oli kaikkein vähimmin luvallista. "No niin, neiti Käthchen", sanoi Diederich hyvin kuuluvasti, "mitäs Te ajattelette viheriästä enkelistä?" Käthchen vastasi vielä kuuluvammin: "Viheriästä enkelistä? Oletteko Te se?" Ja hän nauroi hänelle vasten naamaa. "Teidän pitäisi totisesti olla varovaisempi", arveli Diederich rypistellen otsaansa. "Minä tunnen itseni suorastaan velvoitetuksi huomauttamaan siitä isällenne."
"Isälleni!" huudahti Käthchen heti. Diederich pelästyi. Onneksi pastori Zillich ei ollut kuullut.
"Luonnollisesti minä kerroin isälleni aivan tuoreeltaan meidän pienen retkemme. Mitäs siitä sitten, sehän olitte vain Te."
Hän meni liian pitkälle. Diederich läähätti. "Niin, ja kauniimpien korvien ihailijaa varten Jadassohnkin oli siellä." Nähtyään, että sanat sattuivat, hän lisäsi. "Seuraavalla kerralla Viheriässä enkelissä me maalaamme nuo korvat vihreiksi, se synnyttää tunnelmaa."