Silloin Käthcheniltä hävisi viimeisetkin pidäkkeet. "Mutta teekin se sitten pian, taikka minä muuten ennätän ennemmin ja kerron kaikille, ett'et sinä, vaan minä avasin tämän oven ja yllätin teidät molemmat."
Kun Guste tähän vain räpytteli silmiään, niin Käthchen lisäsi, äkkiä selvenneenä: "Niinpä niin, sen minä olen velkapää tekemään. Sinulle se ei ole enää mahdollista."
Mutta Diederichin katse oli kohdannut Gusten katseen, tuli ymmärretyksi ja siirtyi alemmaksi, kunnes kohtasi Gusten pikkusormessa olevan hohtokiven, minkä olivat yhdessä vetäneet esiin lumppujen joukosta. Silloin Diederich hymyili ritarillisesti, ja Guste kovin punastuneena tuli niin lähelle häntä, että melkein nojasi häneen. Käthchen hiipi ovelle. Kumartuneena Gusten olkapään yli Diederich sanoi hiljaa: "Mutta Teidän sulhasennepa jättää Teidät pitkäksi aikaa yksikseen." — "Ah hän", vastasi Guste. Diederich alensi vielä hieman kasvojaan ja painoi ne hänen olkapäälleen. Guste pysyi aivan hiljaa. "Vahinko", sanoi Diederich ja vetäytyi pois niin odottamatta, että Guste horjahti. Guste käsitti yht'äkkiä, että hänen asemansa oli oleellisesti muuttunut. Hänen rahansa ei ollut enää valttia, se oli menettänyt arvonsa, Diederichin kaltainen mies oli arvokkaampi. Gusten katse muuttui äkkiä nartun katseeksi. Diederich sanoi harkitusti: "Teidän sulhasenne asemassa minä kyllä menettelisin toisella tavalla."
Käthchen veti jälleen oven kiinni mitä suurimmalla varovaisuudella ja tuli takaisin, sormi suulla.
"Tiedättekös mitä? Näytös on jo alkanut — luullakseni jo kauan sitten."
"Jumalani!" sanoi Guste; ja Diederich: "No niin, sitten me olemme satimessa." Hän tunnusteli seiniä keksiäkseen ulospääsyn, vieläpä hän työnsi sohvankin paikoiltaan. Kun ei löytänyt mitään, niin hän suuttui.
"Tämä on todellakin ansa. Ja tämän vanhan hökkelin tähden vanha Buck siirsi koko katujonon suunnan. Hän tulee vielä näkemään, että minä tämän hajotan. Tulla vain ensin valtuusmieheksi!"
Käthchen hihitti. "Miksi Te niin kerskutte? Täällähän on aika mukavata. Nyt voimme me tehdä, mitä tahdomme." Ja hän hyppäsi sohvalle. Silloin Guste ponnahti ja tahtoi myöskin päästä sille. Mutta hän jäi roikkumaan. Diederich sieppasi hänestä kiinni: Käthchenkin tarttui häneen. Diederich iski silmää kumpaisellekin. "Mitäs me sitten teemme?" Käthchen sanoi: "Teidän pitää se tietää. Me tunnemme nyt toisemme kaikki kolme." — "Ja mitään menetettävää ei meillä liioin enää ole", sanoi Guste. Silloin he kaikki päästivät kielensä valloilleen.
Mutta Käthchen tyrmistyi. "Lapset! Tuossa peilissä minä näytän kuolleelta isoäidiltäni."
"Se on vallan musta."