"Ja kokonaan likainen."
Hallahtavassa kaasuvalossa he ryhtyivät ottamaan selvää niistä julistuksista ja hyväilynimistä, joita oli vanhojen vuosilukujen ohella kirjailtujen vaasien ja amorettien kupeisiin piirrettyjen, toisiinsa kietoutuneiden sydänten kehyksissä. "Tässä ruukussa täällä alhaalla, eikös olekin jotakin!" sanoi Käthchen. "'Vasta nyt pitää meidän kärsiä'… Miksi? Koska he olivat täällä sisällä? Ne olivat toki hulluja."
"Me emme ole hulluja", väitti Diederich. "Neiti Guste, Teillähän on hohtokivi." Hän piirsi sillä kolme sydäntä, varusti sen allekirjoituksella ja antoi tyttöjen selittää, mitä tuo kaikki merkitsi. Kun nämä kääntyivät kirkuen pois, niin hän sanoi uljaasti: "Miksi sitten tämän nimenä on rakkaudenkammio."
Äkkiä Gustelta pääsi hätähuuto. "Joku katselee meitä!"
Peilin takaa pisti esiin kuolonkalpea pää!…Käthchen oli jo ovella.
"Tulkaapas takaisin", huusi Diederich. "Se on vain pään kuva."
Peili oli toiselta syrjältä irtaantunut seinästä, sitä voitiin vielä enemmän kääntää: silloin tuli koko kuva näkyviin.
"Sehän on se paimentyttö, joka tuolla ulkona hyppää puron yli!"
"Nyt se on hänelle tapahtunut", sanoi Diederich; sillä paimentyttö istui siinä ja itki. Mutta peilin takapuolella paimen poistui.
"Ja täältä päästään ulos!" Diederich viittasi erääseen valaistuun rakoon, hän kopeloi sitä, seinäverho avautui.
"Tämä on uloskäytävä", huomautti Diederich ja meni edellä. Aivan hänen selkänsä takana Käthchen sanoi pilkallisesti: