"Herra kunniapuheenjohtajansa uhrautuvaa työtä on komitea ymmärtävä pitää vastaavassa arvossa."
"Selittäkääpäs sitä puuhaa hieman lähemmin!" Wulckowin äänessä oli jotakin turmiota ennustavaa nurinaa, mutta kiihtyneisyydessään ei Diederich huomannut sitä.
"Komitean keskuudessa tuo ajatus on jo ollut pohdittavana. Patsas toivotaan saatavan pystytetyksi hyvin yleiseen paikkaan ja kansanpuistolla ympäröidyksi, jotta hallitsijan ja kansan välinen eroittamaton yhdistys tulisi aistin havaittavasti näkyviin. Silloin me olemme ajatelleet kaupungin keskuksessa erästä suurempaa tonttimaata; naapuritalotkin ovat saatavissa; se on Meisestrassella."
"Soso, Meisestrassella." Wulckowin silmäkulmat olivat vetäytyneet kokoon rajuilmaa uhkaavasti. Diederich pelästyi, mutta mitään pysähtymisen keinoa ei ollut enää olemassa.
"Sellainen ajatus on sukeltanut esiin, että meidän pitäisi, ennenkuin kaupunki tarttuu lähemmin asiaan, varata itsellemme kysymykseentulevat tontit ja siten ehkäistä epäoikeutettu keinottelu. Meidän herra kunniapuheenjohtajallamme olisi tietenkin ensimäinen oikeus…"
Tämän sanan jälkeen Diederich perääntyi, sillä rajuilma puhkesi. "Hyvä herra! Minäs Te minua pidätte? Olenko minä Teidän liikeagenttinne? Tämä on kuulumatonta, tällaista ei ole ennen tapahtunut! Tuollainen kamasaksa vihjaa kuninkaalliselle hallintoneuvoston presidentille, että tämän pitäisi ottaa osaa hänen likaisiin afääreinänsä!"
Wulckow jyrisi yli-inhimillisesti; hän kävi väkivaltaisine ruumiinlämpöineen ja persoonallisine tuoksuineen Diederichiä kohden, joka perääntyi. Koirakin oli noussut pystyyn ja valmistautui haukuskellen hyökkäämään. Koko huone täyttyi yht'äkkiä kauhulla ja pauhulla.
"Te teette itsenne vikapääksi raskaaseen virkamiehen loukkaukseen, hyvä herra!" huusi Wulckow, ja Diederich, joka kopeloi takanaan olevaa ovea, oli vain epätietoinen siitä, kumpi tuli tarttumaan ensimäisenä hänen kurkkuunsa, koirako vai presidentti. Hänen tuskallisesti harhailevat silmänsä sattuivat seinällä oleviin valkoisiin kasvoihin, jotka sieltä katsoivat alas uhkaavasti ja salamoiden. Nyt hän oli saanut sen kurkkuunsa, vallan! Hän oli uskaltanut antautua tuttavalliseen kanssakäymiseen vallan kanssa. Se oli hänen tuhonsa, valta nousi häntä vastaan maailmanlopun kauhulla… Kirjoituspöydän takana oleva ovi avautui, joku poliisinpukuinen henkilö astui sisään. Vapisevaa Diederichiä hän ei enää yllättänyt. Uniformun läsnäolo sai hirveän ajatuksen juolahtamaan Wulckowin päähän. "Minä voin tuossa tuokiossa antaa pidättää Teidät, ruikutusprinssin, virkamiehen lahjomisyrityksestä, virkakunnan lahjomisyrityksestä ja hallintopiirin korkeimman virkakunnan lahjomisyrityksestä! Minä toimitan Teidät kuritushuoneeseen, minä tuhoan koko Teidän elämänne!"
Poliisilaitoksen virkailijaan tämä viimeinen tuomio ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta Diederichiin verrattuna. Hän pani tuomansa paperin pöydälle ja meni tiehensä. Muutoin Wulckowkin kääntyi äkkiä, hän sytytti sikaarin, Diederich oli häneen nähden lakannut olemasta. Ja Schnapskin jätti hänet kuin minkäkin mitättömän. Silloin Diederich uskalsi panna kätensä ristiin.
"Herra presidentti", hän kuiskasi horjuen, "herra presidentti, sallikaa minun, herra presidentti, sallikaa minun vakuuttaa, että tässä on kysymyksessä, jos saan vakuuttaa, hyvin valitettava väärinkäsitys. Koskaan minä en yrittäisi, huomioonottaen minun hyvintunnetun kansallisen mielialani —. Miten minä voisin!"