Ja Diederich, Buckin viimeisen puheenkäänteen satuttamana, meni äänettömästi mukaan.
Rouva Daimchen oli mennyt ulos, ja Guste antoi odottaa itseään. Buck meni katsomaan, mitä hän teki. Lopulta Guste tuli, mutta yksinään. "Eikö Wolfgangkin ollut täällä?" hän kysyi.
Buck oli karannut!
"Tätä minä en käsitä", sanoi Diederich. "Hänellä oli kuitenkin jotakin aivan tärkeätä asiata Teille."
Guste punastui näiden sanojen jälkeen. Diederich kääntyi ovea kohden.
"Sitten minäkin sanon hyvästi."
"Mitä hän sitten tahtoi?" tiedusteli Guste. "Hänelle ei kuitenkaan usein tapahdu, että jotakin tahtoisi. Ja miksi hän toi Teidät mukanaan?"
"Sitä minäkään en käsitä. Vieläpä minä saan sanoa, että kokonaan paheksin sitä, että hän tällaisessa tilaisuudessa käyttää todistajia. Minun vikani se ei ole, hyvästi."
Mutta mitä neuvottomampana hän katsoi Gusteen, sitä ahdistavammaksi tämä muuttui.
"Minun täytyy kieltäytyä", hän ilmiantoi lopulta, "polttamasta suutani jonkun kolmannen henkilön asiassa, semminkin kun tuo kolmas lähtee karkuun ja vetäytyy syrjään kaikkein ensimäisistä velvollisuuksistaan."
Gusten aukireväistyt silmät näkivät noiden sanojen tulevan yksitellen Diederichin suusta. Kun viimeinen oli tullut ulos, niin hän pysyi silmänräpäyksen liikkumattomana, mutta sitten vei kädet kasvoilleen. Hän nyyhkytti, näkyi, miten hänen poskensa pullistuivat ja kyyneleet vuotivat hänen sormiensa välistä. Hänellä ei ollut nenäliinaa; Diederich lainasi hänelle omansa, liikutettuna hänen tuskansa johdosta. "Lopultakaan", arveli Diederich, "hänessä ei ole niin paljon menetettävää." Mutta silloin Guste suuttui. "Sen sanotte Te! Te, joka aina olette yllyttänyt minua häntä vastaan. Että hänen nimenomaan on täytynyt lähettää Teidät, se tuntuu minusta enemmän kuin kummalliselta."