Diederich torjui. "Minä en ole mitään sanonut." Guste valitti hiljaa. "Jos ihmiset puhuvat minusta halpamielisesti, sille minä en mahda mitään!"
"Enkä minä."
Gusten pää painui. "No niin, täytyyhän minun se käsittää. Sellainen kuin minä ei ansaitse enää, että kukaan todella hieno mies, jolla on vakavat käsitykset elämästä, ottaisi häntä enää." Ja samalla hän tirkisti kulmainsa alta sanojensa vaikutusta.
Diederich läähätti. "Saattaa olla niinkin —", hän alotti ja pysähtyi. Guste pidätti henkeään. "Olettakaammepa kerta", sanoi Diederich terävän painokkaasti, "että jollakin on päinvastoin mitä vakavimmat käsitykset elämästä, että hän tuntee uudenaikaisesi ja suurpiirteisesti, on täysin tietoinen siitä vastuunalaisuudesta, mikä hänellä on itseään ja tulevia lapsiaan yhtä hyvin kuin keisaria ja isänmaatakin kohtaan, ja että hän ottaa suojellakseen tuota turvatonta naista ja kohottaa hänet rinnalleen."
Gusten ilme oli käynyt yhä hurskaammaksi. Hän pani kämmenensä yhteen ja katsoi pää kallellaan Diederichiin, sisimmässään rukoillen. Tämä ei näyttänyt vielä riittävän, Diederich vaati ilmeisesti jotakin aivan erikoista: ja niin Guste heittäytyi polvilleen. Silloin Diederich lähestyi häntä armollisesti: "Niin sen pitää olla", hän sanoi ja salamoi.
Tässä kohden rouva Daimchen astui sisään. "No no", hän huomautti, "mitäs nyt on tekeillä?" Ja Guste nopeaneuvoisesti: "Jumalani, me etsimme minun sormustani, äiti", — minkä jälkeen rouva Daimchenkin laskeutui lattialle. Diederich ei tahtonut olla huonompi. Jonkun aikaa kestäneen mykän etsiskelyn jälkeen Guste huusi: "Jo löytyi!" Hän nousi päättäväisesti ylös.
"Tiedäkin äiti, että minä olen muuttanut mieltäni."
Rouva Daimchen, joka vielä oli hengästyksissään, ei käsittänyt heti. Guste ja Diederich koettivat yhteisvoimin selittää hänelle asiata. Viimein hän tunnusti, että oli itsekin, kun ihmiset nyt kerta juorusivat, jotakin sellaista jo ajatellut. "Wolfgang oli niinkuin hieman nurisevainen, paitsi silloin kun oli jotakin juonut. Vain tuo perhe, sen vertaiseksi Hesslingit eivät kohoa."
Sen tuli rouva Daimchen näkemään, väitti Diederich; ja hän julisti, että mitään ei ollut lopullisesti päätetty, niin kauan kun ei oltu sovittu kaikista käytännöllisistä seikoista. Gusten myötäjäisten määrä oli näytettävä toteen asiakirjoilla, sitten hän vaati omaisuuden yhteisyyttä — ja mitä hän myöhemmin teki rahoilla, siihen ei kukaan saanut sekaantua! Jos esitettiin jokin vastaväite, niin hän tarttui ovenripaan, ja joka kerta Guste sanoi äidilleen hiljaa ja tuskaisesti: "Pitääkö sitten huomenna koko kaupungin venähyttää suunsa sen johdosta, että olen päässyt irti toisesta ja toinenkin on taas heti tipotiessään?"
Kun kaikki oli sovittu, niin Diederich oli rattoisalla tuulella. Hän jäi Daimchenille illallisille ja tahtoi jo, muitta mutkitta, lähettää palvelustytön hakemaan kihlajaisshamppanjaa. Tämä loukkasi rouva Daimchenia, sillä luonnollisesti hänellä oli sitä jonkunverran kotona, sillä herrat upseerit, joiden kanssa he seurustelivat, kaipasivat sitä. "Ylipäänsä Teillä on enemmän onnea kuin ymmärrystä, sillä herra luutnantti von Brietzenin Guste olisi myöskin saanut." Siihen Diederich nauroi hyväntuulisesti. Kaikki kävi hyvin. Hänelle rahat ja luutnantti von Brietzen Emmille!… Tultiin hyvin iloiselle tuulelle; toista pulloa juotaessa morsiuspari horjui toisiaan vastaan tuoleillaan, heidän jalkansa olivat toisiinsa kietoutuneet polvia myöten, ja Diederichin kädet askartelivat siellä päin. Ylempänä rouva Daimchen pyöritteli peukaloitaan. Äkkiä Diederich päästi jyrisevän rojahduksen ja selitti, että otti siitä niskoilleen täyden vastuunalaisuuden, että se oli aristokraattisissa piireissä tavallista, hän kun seurusteli Wulckowien kanssa.