Mikä yllätys, kun Netzig sai kuulla tapausten käänteen! Onnittelijain tiedustelun, mitä hän nyt tuli tekemään vaimonsa puolellatoista miljoonalla, Diederich vastasi, että hän ei sitä vielä ollenkaan tiennyt. Hän tuli kenties muuttamaan Berliniin, suurisuuntaisille yrityksille se oli viisainta. Tehtaansa hän aikoi tilaisuuden sattuessa myydä. "Paperiteollisuus käy paraikaa kriisin läpi; tällä, keskellä Netzigiä sijaitsevalla latopahasella ei ole mitään merkitystä minun olosuhteissani."
Kotona paistoi turhamielisyyden aurinko. Sisaret saivat lisää taskurahoja, ja äidilleen hän, Diederich, soi niin monta liikuttavaa kohtausta ja syleilyä kuin tämä vain suinkin saattoi toivoa; niin, hän otti mielellään vastaan hänen siunauksensa. Niin usein kuin Guste tulikin, hän esiintyi aina hyvän haltiattaren osassa: kädet täynnä kukkia, makeisia, hopeaisia kukkaroita. Hänen rinnallaan Diederich näytti kulkevan kukkien päällä. Päivät haihtuivat taivaallisen helposti ostoksiin, shamppanja-aamiaisiin ja morsiusparin vieraissakäynteihin, jonne mentäessä ylevä kuski istui ajajan istuimella ja sisällä vaunuissa kihlautuneet olivat innostavassa keskinäisessä puuhassa.
Iloinen oikku, joka leikitteli heidän kanssaan, vei heidät eräänä iltana Lohengriniin; molempien äitien oli täytynyt ymmärtää jäädä kotiin. Morsiusparin luja tahto oli ollut säädyllisyyden uhmaamiseksi istua kahden kesken näyttämöaitiossa. Seinällä oleva punainen, leveä plyyssisohva, jolla saattoi istua kenenkään näkemättä, oli litistynyt ja tahrainen, siinä oli jotakin viehättävän kysymyksenalaista. Guste oli tietävinään, että tämä aitio kuului herroille upseereille ja että he ottivat siellä näyttelijättäriä vastaan.
"Me olemme onnellisesti näyttelijättärien yläpuolella", selitti Diederich ja antoi kuitenkin ymmärtää, että hän tosin joku aika sitten jonkin teatterinaisen kanssa, jonka nimeä hän luonnollisesti ei voinut mainita —. Gusten kuumeiset kysymykset keskeytti oikeaan aikaan orkesterinjohtajan koputus. He asettuivat paikoilleen.
"Hähnisch on tullut vielä kuvottavammaksi", huomautti Guste heti, ja hän nyökäytti johtajaa kohden, joka teki Diederichiin ylen taiteellisen, joskin sairaan vaikutuksen. Mustat, hajalliset hiussuortuvat keikkuivat, sillä aikaa kun hän löi tahtia kaikkine jäsenineen, hänen kasvoillaan, minkä ihrat keikkuivat myöskin mukana; ja hänen hännystakissaan ja housuissaan kävi aaltomainen liike. Orkesterissa oli touhua, Diederich antoi kuitenkin ymmärtää, että hän ei pannut suurta arvoa alkusoitolle. Ylipäänsä, arveli Guste, kun oli nähnyt Lohengrinin Berlinissä! Esirippu nousi, ja hän jo hihitti halveksivasti. "Jumalani, Ortrud! Hän on yöpuvussa ja kureliiveissä!" Diederich piti kiinni enemmän tammen alla olevasta kuninkaasta, joka ilmeisesti oli huomatuin persoonallisuus. Hänen esiintymisensä ei vaikuttanut erittäin terävältä; Wulckow sai bassonsa ja täyspartansa paremmin täyteen arvoonsa; mutta mitä hän sanoi, oli kansalliselta kannalta tervehdittävää. "Valvoa valtakunnan kunniaa, idässä ja lännessä." Hyvä! Niin usein kun hän sen saksaksi lauloi, hän ojensi kätensä, ja musiikki vahvisti sitä omalta osaltaan. Muutoin se korosti myöskin ytimekkäästi kaikkea sitä, mitä yleisön piti kuulla. Ytimekkäästi, se oli oikea sana. Diederich toivoi, että hänellä olisi ollut kanavoimiskiistassaan tällainen musiikki säestäjänään. Torventoitottaja teki hänet sensijaan alakuloiseksi, sillä hän muistutti hiuskarvalleen paksua Delitzschiä kaikessa menneessä olutkunniallisuudessaan. Sen johdosta Diederich tarkasti lähemmin vasallien kasvoja ja huomasi kaikkialla uusteutooneja. He olivat saaneet suuremmat mahat ja parrat ja olivat läkkipeltinä varustaneet itsensä kovaa aikaa vastaan. Kaikki eivät myöskään näyttäneet olevan suotuisissa olosuhteissa; aatelismiehet näyttivät keskiajan keskinkertaisilta virkamiehiltä nahkaisine kasvoineen ja notkupolvineen, aatelittomat vielä vähemmän loistavilta; mutta seurustelu heidän kanssaan olisi luistanut moitteettoman muodonmukaisesti. Ylipäänsä Diederich huomasi, että tässä oopperassa tunsi olevansa kuin kotonaan. Kilpiä ja miekkoja, paljon rätisevää läkkipeltiä, keisarille uskollinen mieliala, tervehdyksiä ja onnitteluja, korkealle kohotettuja lippuja ja saksalainen tammi: olisi saattanut olla mukana näyttelemässä.
Mitä seurueen naiselliseen puoleen tulee, niin siinä oli toivomisen varaa. Guste teki pilkallisia kysymyksiä: kuka nyt oli sitten tuokin, jonka kanssa tuokin —. "Kenties kuttu riippuvaatteissa? Tai tuo paksu lehmä, jolla on kultaiset renkaat sarvien välissä?" Ja Diederich oli vähällä hyväksyä tuon tumman, kureliivillä varustetun naisen, kun kuitenkin ajoissa huomasi, että hänkään ei ollut koko tärkeässä asiassa virheetön. Hänen puolisonsa Telramund näytti lähinnä omaavan siedettävät tavat, mutta tässäkin hyvin ilkeällä juorulla oli osansa. Valitettavasti uhkasi saksalaista uskollisuutta, sielläkin, missä se tarjosi niin loistavan kuvan, tummatukkainen juutalaisrotu.
Elsan esiintyessä oli ilman muuta selvää, millä puolella luokan saatettiin olettaa olevan. Kunnon kuninkaan ei olisi tarvinnut käsitellä asiata siinä määrin objektiivisesti: Elsan ilmeisesti germaanilainen tyyppi, hänen lainehtivat, vaaleat hiuksensa, hänen hyvärotuinen käyttäytymisensä tarjosivat etukäteen tietyt takeet. Diederich kiinnitti häneen katseensa, tämä katsahti ylös ja hymyili rakastettavasi! Diederich tarttui teatterikiikariin, mutta Guste riisti sen häneltä. "Siis se on Merée?" sähisi Guste; ja kun Diederich hymyili paljonpuhuvasti: "Sinulla on hieno maku, voin tuntea itseni siitä imarrelluksi. Loppuunkulunut juutalainen!" — "Juutalainen?" — "Itse hän nimittää itseään Meréeksi, mutta hänen nimensä on kuitenkin Meseritz, ja neljänkymmenen ikäinen hän on." Nolona Diederich tarttui kiikariin, jonka Guste pilkallisesti tarjosi hänelle, ja tuli itsekin vakuutetuksi. No niin, näkyjen maailma. Pettyneenä Diederich nojasi taaksepäin. Kuitenkaan ei hän voinut estää sitä, että Elsan siveä, naisellisen hyväntuntemuksen aavistus liikutti häntä aivan yhtä hyvin kuin kuningasta ja aatelisia. Jumalantuomio näytti Diederichistäkin mainiolta, käytännölliseltä ratkaisutavalta, mikä ei saattanut ketään huonoon valoon. Tosin nähtiin etukäteen, että aateliset eivät tulleet sekaantumaan tuohon mätään asiaan. Täytyi jo ottaa laskiessa huomioon jokin tavallisuudesta poikkeava; musiikki teki tehtävänsä, se sai ennakolta arvaamaan kaiken. Diederichin suu oli auki ja silmät niin tyhmänantavat, että Guste sai salaa naurutaudin. Nyt oli Diederich niin kaukana, kaikki olivat niin kaukana, että Lohengrin saattoi tulla. Hän tuli, säihkyt, lähetti pois taikajoutsenen, säihkyi vielä hurmaavammin. Vasallit, aateliset, kuningas, kaikki joutuivat saman hämmästyksen valtaan kuin Diederichkin. Turhaan ei ollut olemassa korkeampia voimia!… Niin, kaikkein korkein voima ruumiillistui täällä ja salamoi tenhoavasti. Joutsenen- tai kotkankypärä: Elsa kyllä tiesi, miksi hän heittäytyi hänen edessään polvilleen. Diederich puolestaan salamoi Gustea kohden, tältä hävisi nauru. Gustekin oli kokenut, miltä tuntui, kun oli joutunut kaikkien juorun esineeksi, kun oli vapautunut ensimäisestä eikä voinut enää missään näyttää itseään ja olisi ylipäänsä ollut pakotettu lähtemään tiehensä: ja sitten tuli sankari ja pelastaja, joka ei välittänyt koko jutusta mitään, vaan otti omansa! "Niin sen pitää olla!" sanoi Diederich ja nyökkäsi polvistuneeseen Elsaan päin — sillä välin kun Guste, luomet luotuina alas, vaipui katuvassa alamaisuudessa hänen olkapäätään vastaan.
Jatko voitiin sitten arvata. Telramund teki itsensä yksinkertaisesti mahdottomaksi. Voimaa vastaan ei tietenkään voitu mitään. Sen edustajaan, Lohengriniin, kuningaskin suhtautui korkeintaan kuten paremmanpuoleinen liittolaisruhtinas. Hän lauloi esimiehelleen voitonhymniä. Oikeamielisyyden juhlaa vietettiin lennokkaasti, kumoukselliset saivat pudistaa saksalaisen tomun jaloistaan.
Toinen näytös — Guste söi edelleen makeisia, melkein alttiiksiantautuneena — toi kohottavalla tavalla esiin sen vastakohdan, mikä oli oikeamielisten loistavan juhlan välillä, mitä vietettiin ilman mitään soraääntä palatsin ylevästi valaistuissa suojissa, ja toiselta puolen niiden kahden kapinoitsijan välillä, jotka kovin masennettuina makasivat kivilattialla. Diederich arveli jo sopivassa tilaisuudessa itsekin käyttäneensä sanoja: "nouse, toverini, häpeästäni." Hän johtui Ortrudista henkilökohtaisiin muistoihinsa; vallan tavallinen luuska, siitä ei ollut mitään sanottavaa, mutta jotakin liikahti hänessä, kun Ortrud takertui mieheensä ja valtasi hänet. Hän uneksi… Elsaan, tuohon tyhmään hanheen nähden, jolle hän teki mitä tahansa, Ortrudilla oli joitakin avuja, jotka ovat ominaisia ponteville ja ankaroille naisille. Elsa voitiin tosin naida. Diederich tirkisti Gusteen. "On olemassa onnea ilman katumusta," huomautti Elsa, ja Diederich Gustelle: "Toivokaamme sitä."
Tarpeekseen nukkuneille aatelisille ja vasalleille ilmoitti sitten paksu Delitzsch, että he Jumalan armosta olivat saaneet itselleen uuden ruhtinaan. Vielä eilen he olivat olleet uskollisia ja vilpittömiä Telramundia kohtaan, tänään he olivat Lohengrinin uskollisia ja vilpittömiä alamaisia. He eivät sallineet itselleen mitään mielipidettä ja nielivät jokaisen ehdotuksen. "Valtiopäivät me saatamme vielä samanlaisiksi," lupasi Diederich.