Mutta kun Ortrud lupasi Elsalle mennä luostariin, niin Guste suuttui. "Se on hänelle tarpeetonta, siitä minä vihastun aina, kun hänellä ei kuitenkaan enää ole mitään, ja ylipäänsä." — "Juutalaista röyhkeyttä," mutisi Diederich. Muutoin hän ei voinut olla huomaamatta Lohengrinia, lievästi sanoen, liian varomattomaksi, kun hän jätti kokonaan Elsan ratkaistavaksi, pitikö hänen ilmaista nimensä ja sen kautta saattaa koko asia kysymyksenalaiseksi, vai ei. Niin paljon ei pitänyt vaatia naisilta. Ja miksi? Vasalleillehan hänen ei tarvinnut todistaa, että hänen kätensä ja liivinsä olivat tahrattomat, nurisija Telramundista huolimatta: heidän kansallista mielialaansa ei voitu millään lailla epäillä.
Guste lupasi, että kolmannessa näytöksessä tuli esille kaikkein kauneinta, mutta sitä varten hänen piti saada lisää makeisia. Kun niitä tuotiin, niin häämarssi alkoi, ja Diederich lauloi mukana. Juhlapukuiset vasallit menettivät ratkaisevasti vaikutuksestaan, kun esiintyivät ilman läkkipeltiä ja lippuja, Lohengrinillekin olisi ollut parempi, jos ei olisi näyttäytynyt ihokkaassa. Häntä katsellessaan Diederich tuli taas uudestaan vakuutetuksi uniformun merkityksestä. Onneksi naiset olivat poissa maidonhappamine äänineen. Mutta kuningas! Hän ei osannut erota morsiusparista, lähenteli heitä ja näytti kernaimmin tahtovan jäädä siihen katselijaksi. Diederich, jonka mielestä kuningas oli koko ajan ollut liian sovittelevainen, nimitti häntä nyt yksinkertaisesti nulkiksi.
Lopuksi hän löysi oven, Lohengrin ja Elsa heittäytyivät sohvalle "hekumaan, jonka vain Jumala voi suoda." Ensiksi he kietoutuivat toisiinsa vain yläruumiillaan, alemmat ruumiinosat pysyttelivät mahdollisimman kaukana toisistaan. Mutta mitä enemmän he lauloivat, sitä lähemmäksi he lipuivat toisiaan, — minkä ohessa heidän kasvonsa kääntyivät usein Hähnischiin päin. Hähnisch ja hänen orkesterinsa näyttivät saattavan heidät tuliseen kiihkoon: se olikin käsitettävissä, sillä myöskin Diederich ja Guste läähättivät yksinäisessä aitiossaan ja katselivat toisiaan kiihtynein silmin. Tunteet kulkivat tenhosävelten tietä, joita Hähnisch aaltoilevin jäsenin loihti esiin, ja kädet seurasivat niitä. Diederich antoi kätensä vaipua Gusten selän ja tuolin väliin, syleili häntä alhaalta ja mutisi hurmaantuneena: "Kun minä näin tämän ensi kertaa, niin minä sanoin heti, että hän tai ei kukaan!"
Mutta silloin heidät herätti lumouksesta eräs välinäytös, joka näytti varmasti antavan Netzigin taiteenystäville paljon puheenaihetta. Lohengrin näytti metsästyspaitansa! Hän juuri viritti: "Atmest du nicht mit mir die süssen Düfte" (Etkö hengitä kanssani sulotuoksuja), silloin se tuli esiin ihokkaan alta, mikä avautui. Aina siihen asti kun Elsa, silminnähtävästi kiihtyneenä, oli saanut sen napitetuksi, salissa vallitsi vilkas levottomuus; sitten yleisö vaipui uudestaan lumouksen valtaan. Guste tosin, joka oli niellyt makeista vääräänkurkkuunsa, joutui erääseen arveluun! "Miten kauan tuo paita jo on ollut hänen päällään? Ja ylipäänsä, hänellä ei ole mitään mukanaan, joutsen kun ui tiehensä matkatavarain kanssa!" Diederich jätti hänet miettimään. "Sinä olet aivan samanlainen hanhi kuin Elsakin," hän huomautti. Sillä Elsa aikoi turmella kaikki asiansa sen tähden, ett'ei malttanut olla kysymättä miehensä poliittisia salaisuuksia. Kumous kukistettiin kokonaan, sillä Telramundin pelkurimainen murhayritys epäonnistui Jumalan sallimuksesta; mutta naiset, Diederichin täytyi sanoa se itselleen, vaikuttivat vielä kumouksellisemmin, jollei niiden suitsia pidetty kireällä.
Muutoksen jälkeen tämä kävi täysin selväksi. Tammi, liput, kaikki kansalliset värit olivat siinä taas, ja "für deutsches Land das deutsche Schwert, so sei des Reiches Kraft bewährt" (Saksanmaan puolesta Saksan miekka, sillä lailla valtakunnan voima tulee osoitetuksi): hyvä! Mutta Lohengrin näytti nyt todellisesti päättäneen vetäytyä syrjään julkisesta elämästä. "Kaikkialla minua epäiltiin," hän saattoi myöskin sanoa. Vuoron perään hän syytti Telramund-vainajata ja tainnoksissa olevata Elsaa. Kun kumpikaan heistä ei väittänyt mitään vastaan, niin hän olisi ilman muuta pitänyt oikeutensa; sitä paitsi hän oli todellisuudessa arvoasteessa ylinnä. Sillä nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen nimensä mainitseminen sai aikaan koko kokouksessa, joka ei ollut koskaan kuullut mitään hänestä, suunnattoman liikutuksen. Vasallit eivät voineet mitenkään rauhoittua, kaikkea muuta he näyttivät odottaneen, mutt'ei sitä, että hänen nimensä oli Lohengrin. Sitä kiihkeämmin he koettivat saada rakasta valtiastaan ainakin tällä kertaa jättämään seurauksiltaan tärkeän eroamisensa. Mutta Lohengrin pysyi käheänä ja luoksepääsemättömänä. Muutoin joutsen jo odotti. Ortrudin viimeinen röyhkeä työ sai hänet yleiseksi tyydytykseksi taittamaan niskansa. Valitettavasti Elsakin heti sen jälkeen peitti taistelukentän, jonka Lohengrin jätti taakseen voimakkaan kyyhkysen, eikä lumouksesta päästetyn joutsenen vetämänä. Sen johdosta nuori, vasta tavattu Gottfried tuli ruhtinaaksi, kolmanneksi kolmen päivän sisällä, jolle aateliset ja vasallit vannoivat uskollisuutta, uskollisina ja vilpittöminä, kuten aina.
"Se johtuu siitä," huomautti Diederich auttaessaan viittaa Gusten päälle. Kaikki nämä ratkaisevat tapaukset, jotka olivat vallan olemuksenilmaisuja, olivat kohottaneet ja syvästi tyydyttäneet häntä.
"Mistä se sitten johtuu," huomautti Guste valmiina väittämään vastaan. "Vain siitä, että Elsa tahtoo tietää, kuka Lohengrin on. Ja sitä hän voi kyllä vaatiakin, se nyt ei ole muuta kuin säädyllistä." — "Siinä on korkeampi ajatus," selitti Diederich hänelle ankarasti. "Gralin historia osoittaa, että kaikkeinkorkein herra ei ole lähinnä jumalaa muille kuin omalle omalletunnolleen vastuussa. Niin, ja me taas hänelle. Jos Hänen Majesteettinsa etu on kysymyksessä, niin saat tehdä, mitä tahdot, minä en sano mitään, ja mahdollisesti —." Yksi kädenliike ilmaisi, että Diederichkin senlaatuisessa ristiriidassa arvelematta uhraisi Gusten. Tämä vihastutti Gustea. "Sehän on murhaa! Miten voi sellaista hyväksyä, kun Lohengrin on tuntematon nahjus. Ei edes hääyönä Elsa huomannut hänessä mitään!" Ja Guste nyrpisti nenäänsä samalla lailla kuin silloin rakkaudenkammiosta lähdettäessä, jolloin ei myöskään ollut tapahtunut mitään.
Kotimatkalla kihlautuneet rakensivat sovinnon. "Se on sitä taidetta, jota me tarvitsemme!" huudahti Diederich. "Se on saksalaista taidetta!" Sillä siinä ilmestyi hänelle sanoin ja sävelin kaikki kansalliset vaatimukset täyttyneinä. Kapinoiminen oli siinä samaa kuin rikos, olevainen ja lainmukainen joutui loistavan juhlimisen alaiseksi, aatelille ja jumalanarmolle pantiin korkein arvo, ja kansa, tuo tapausten ikuisesti yllättämä kuoro, tappeli kernaasti herrojensa vihollisia vastaan. Sotainen pohja ja mystilliset huiput, nämä molemmat havaittiin siinä. Sekin vaikutti tässä tutulta ja sympaattiselta, että kauniimpana ja rakastetumpana puolena tässä taideluomassa oli mies. "Ich fühl' das Herze mir vergehn, schau ich den wonniglichen Mann (Minä tunnen sydämeni menehtyvän, kun katson hekumaatarjoavaan mieheen)" lauloivat myöskin miehet kuninkaan keralla. Niin oli musiikkikin osaltaan täynnä miehellistä hekumaa, oli sankarillista ollessaan ylellistä ja palavassa himossaan keisarille uskollista. Kuka pystyi sitä vastustamaan? Tuhatta sellaista oopperanesitystä, eikä enää ollut olemassa ketään, joka ei olisi ollut kansallismielinen! Ja Diederich lausui: "Teatterikin on yksi minun aseistani." Tuskin yksi majesteettirikosjuttukaan saattoi niin perinpohjin herättää porvarit unestaan. "Minä olen saattanut Lauerin vankilaan, mutta sille, joka on kirjoittanut Lohengrinin, minä nostan hattuani." Hän ehdotti suosionosoitussähkösanoman lähettämistä Wagnerille. Gusten täytyi selittää hänelle, että se ei ollut enää mahdollista. Jouduttuaan kerta näin korkealentoisiin ajatuksiin Diederich lausui mielipiteensä taiteesta ylipäänsä. Taiteiden joukossa oli arvoasteensa. "Korkeinta on musiikki, siksi se onkin saksalaista taidetta. Sitten tulee draama."
"Miksi?" kysyi Guste.
"Siksi, että siihen usein voidaan sovittaa musiikkia, ja siksi, että sitä ei tarvitse lukea, ja ylipäätään."