"Ja mikä tulee sitten?"

"Luonnollisesti muotokuvamaalaus, keisarinkuvien tähden. Muu nyt ei ole niin tärkeätä."

"Entäs romaani?"

"Se ei ole mitään taidetta. Ainakaan, jumalankiitos, ei mitään saksalaista: sen sanoo jo nimikin."

* * * * *

Ja niin oli hääpäivä saapunut. Sillä molemmilla oli kiire: Gustella ihmisten tähden, Diederichillä poliittisista syistä. Suuremman vaikutuksen aikaansaamiseksi oli päätetty, että Magdan ja Kienastin piti samana päivänä viettää häänsä. Kienast oli saapunut, ja Diederich tarkasti häntä usein levottomasti, sillä Kienast oli leikkauttanut partansa, taivuttanut viiksensä kärjet silmäkulmiin asti, ja hän salamoi myöskin. Magdan voitto-osuuden määrästä keskusteltaessa hän osoitti pelottavaa liikeneroa. Diederich, joka oli huolissaan asian päättymisen johdosta, vaikka olikin päättänyt täyttää väsymättä velvollisuutensa omaa itseään kohtaan, syventyi nyt useammin liikekirjoihinsa… Vieläpä hääpäivänäänkin hän istui konttorissaan, vaikka oli jo vetänytkin hännystakin päälleen; silloin hänelle tuotiin kortti: Karnauke, virkavapaa yliluutnantti. "Mitähän se mies mahtaa tahtoa, Sötbier?" Vanha kirjanpitäjä ei liioin sitä tiennyt. No saman tekevä. "Upseeria en voi työntää luotani." Ja Diederich meni itse avaamaan.

Mutta ovelle ilmestyi tavattoman jäykkä herra, jolla oli päällään vihertävä, vettätippuva kesäviitta, mikä oli kaulasta tiukasti napitettu. Hänen suippokärkisten lakeerikenkiensä alle syntyi heti lätäkkö, ja hänen maanviljelijänhatustaan, jota hän merkillisellä tavalla piti päässänsä, valui vettä virtanaan. "Kuivatkaamme ensin itseämme", hän sanoi ja läksi, ennenkuin Diederich oli sitä myöntänyt, uunin luo. Sieltä hän sanoi sorahtaen: "Myytte, mitä? Pula, miten?" Diederich ei heti käsittänyt; sitten hän loi levottoman katseensa Sötbieriin. Vanhus oli jälleen käynyt käsiksi kirjeisiinsä. "Herra yliluutnantti on varmastikin erehtynyt talon numerossa", huomautti Diederich varovasti, mutta se ei auttanut. "Joutavia. Tunnen asian. Ei mitään tyhjiä puheita. Korkeampi käsky. Turpa tukkoon ja myykää, muuten piru perii."

Tämä puhe oli liian loukkaavaa; Diederich ei voinut olla näkemättä, että tämän herran tavaton jäykkyys ei ollut todellista hänen sotilaallisesta menneisyydestään huolimatta ja että hänen silmänsä olivat lasimaiset. Samalla hetkellä kun Diederich pani tämän merkille, Karnauke otti päästään viheriän hattunsa ja valutti siinä olevan veden Diederichin hännystakkipaidalle. Tämä aiheutti vastalauseen Diederichin puolelta, mutta luutnantti pani sen pahakseen. "Olen käytettävissänne", hän sorautti. "Herrat von Quitsin ja von Wulckow puhuttelevat Teitä minun välitykselläni." Samalla hän vilkutti silmäänsä pinnistävästi — ja Diederich, jonka valtasi hirvittävä epäluulo, unhoitti vihansa ja ajatteli vain sitä, miten olisi pakottanut luutnantin poistumaan. "Me puhumme tästä ulkona", hän kuiskasi hänelle ja toisella puolella olevalle Sötbierille: "Tuo herra on mielettömästi humalassa, minun täytyy miettiä, miten pääsisin hänestä irti." Mutta Sötbier puristi huulensa yhteen, rypisti otsaansa, ja tällä kertaa hän ei tarttunut enää kirjeisiinsä.

Luutnantti meni suoraa päätä sateeseen, Diederich seurasi häntä. "Ei sen vuoksi mitään vihamielisyyttä, puhuahan voimme toki." Vasta sitten kun hänkin oli läpimärkä, onnistui hänen luotsata tuo herra takaisin taloon. Tyhjän konehuoneen läpi yliluutnantti huusi: "Lasit, naukku! Ostan kaikki, naukutkin!" Vaikka työmiehillä olikin lomaa hänen häittensä johdosta, Diederich katseli pelokkaasti ympärilleen; hän avasi sen koppilon oven, missä kloorisäkit olivat, ja toimitti toivottomalla sysäyksellä tuon herran sinne sisälle. Siellä haisi hirveästi, herra aivasteli useampaan kertaan ja sanoi sitten: "Karnauke nimeni, miksi Te haisette tällä tavalla?"

"Onko tässä joku Teidän takananne?" kysyi Diederich. Herra pani senkin pahakseen. "Mitäs Te sillä tarkoitatte?… Vai niin, ostan mitä on." Diederichin katsetta seuraten hän tarkasti tippuvaa kesäviittaansa. "Tilapäinen pula", hän sorahutti. "Toimin ritarien asiamiehenä. Kunnianasia."