"Mitäs Teidän päämiehenne sitten tarjoaa?"
"Satakaksikymmentä koko kirstusta."
Ja kun Diederich suuttui tai vihastui ja selitti, että hänen kiinteimistönsä arvo oli kaksisataatuhatta markkaa, niin yliluutnantti pysyi tarjouksessaan: "Satakaksikymmentä koko kirstu."
"Ei synny mitään" — Diederich teki varomattoman liikkeen uloskäytävää kohden, minkä jälkeen luutnantti asettui vakavasti hänen eteensä. Diederichin täytyi panna vastaan, hän kaatui eräälle kloorisäkille, ja herra tuli hänen päälleen. "Nouskaapas ylös," yski Diederich, "täällä me tulemme valkaistuiksi." Yliluutnantti nousi pystyyn ulisten, aivan kuin hänen vaatteittensa läpi olisi häntä poltettu, — ja äkkiä hän sai takaisin jäykän ryhtinsä. Hän vilkutti silmää. "Presidentti von Wulckow tietää visusti, että Te myytte, muutoin ei mitään afäärejä hänen kanssaan. Serkku Quitzin hankkii tästä ympäriltä maata. Luottaa varmasti Teidän suostumukseenne. Satakaksikymmentä koko kirstu." Diederich, valkeampana kuin jos olisi jäänyt makaamaan klooriin, yritti vielä: "Sataviisikymmentä," — mutta hänen äänensä petti. Se oli enemmän kuin lojaalisesti saattoi käsittää! Wulckow, pöyristyneenä virkamiehen kunnian vuoksi, lahjomattomana kuin viimeinen tuomio!… Levottomalla katseella hän silmäsi vielä kerran Karnauken, virkavapaan yliluutnantin olentoa. Hänet nyt lähetti Wulckow, hänelle hän uskoi asiansa! Eikö tätä asiata olisi voitu äskettäin järjestää kahden kesken, kaikella mahdollisella varovaisuudella ja molemminpuolisella kunnioituksella? Mutta nuo junkkarit saattoivat vain karata ihmisten kurkkuun, liikeasioista he eivät vieläkään ymmärtäneet mitään. "Menkäähän sitten edellä notaarin luokse," kuiskasi Diederich, "minä tulen heti." Hän antoi hänen mennä. Mutta kun hän itse aikoi poistua, niin Sötbier seisoi siinä, huulet edelleen yhteenpuristettuina. "Mitäs te tahdotte?" Diederich oli uuvuksissa.
"Nuori herra," alotti vanhus ontosti, "mitä Te nyt aijotte tehdä, sen suhteen minä en voi enää olla vastuunalainen."
"Ei sitä Teiltä vaaditakaan." Diederich suoristautui. "Minä tiedän yksin, mitä minä teen." Vanhus kohotti rukoilevasti kätensä.
"Te ette sitä tiedä, nuori herra! Autuaan isävainajanne ja minun yhteistä työtämme minä puolustan! Sillä, että me rakensimme tämän vankalla työllä ja ahkeruudella, sillä Te olette tullut suureksi. Ja jos Te kerta ostatte kalliita koneita ja sitten kieltäydytte täyttämästä sopimuksianne, se on vikuroimista, sillä Te saatte liikkeen menemään alas. Ja nyt Te myytte tämän vanhan talon?"
"Te olette kuunnellut oven takana. Jos jotakin tapahtuu ilman Teidän läsnäoloanne, niin sitä Te ette koskaan oikein siedä. Älkää vain kylmetytä itseänne täällä." Diederich ilkkui.
"Teidän ei pidä myydä sitä!" voivotti Sötbier. "Minä en voi katsella sitä, miten minun vanhan herrani poika ja perillinen kaivaa pohjan liikkeen vankkojen perustusten alta ja harrastaa suurmiehenpolitiikkaa."
Diederich katseli häntä säälien. "Suurpiirteisyyttä ei keksitty vielä
Teidän aikananne. Nykyään uskalletaan jotakin. Alkuunpano on pääasia.
Myöhemmin tulette näkemään, mitä hyötyä siitä oli, kun nyt myyn tämän
talon."