"Niin, sen Te tulette vasta myöhemmin näkemään. Kenties silloin, kun teette vararikon, tai kun Teidän lankonne, herra Kienast nostaa kanteen Teitä vastaan. Te olette tehnyt yhtä ja toista sisartenne ja äitinne vahingoksi! Jospa minä sanoisin jotakin herra Kienastille! Vain siksi, että minä tunnen kunnioitusta perhettä kohtaan, minä en saata Teitä onnettomuuteen!"
Vanhus oli poissa suunniltaan. Hän värisi, vihan kyyneleet kiilsivät hänen luomissaan. Diederich lähestyi häntä ja nosti nyrkkinsä hänen nenänsä alle. "Koettakaapaskin sitä! Minä näytän toteen, että Te olette tehnyt varkauksia ja jo pitkän aikaa. Luuletteko Te, että minä en olisi ryhtynyt mihinkään varokeinoihin?"
Vanhus kohotti myöskin vapisevan nyrkkinsä. He puhkuivat toisilleen. Sötbier pyöritteli verisiä silmämuniaan, Diederich salamoi. Sitten vanhus vetäytyi takaisin. "Ei, niin ei saa tapahtua. Minä olin aina vanhan herrani uskollinen palvelija. Minun omatuntoni käskee minun säilyttämään hänen seuraajalleen koetellut voimani niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista."
"Se Teille sopisi", sanoi Diederich kovasti ja kylmästi. "Olkaa iloinen sen johdosta, ett'en heitä Teitä heti ulos. Kirjoittakaa vain heti eronpyyntönne, niin se on jo etukäteen hyväksytty." Ja hän poistui.
Notaarin luona hän vaati, että kauppakirjassa ostaja mainittiin "tuntemattomaksi". Karnauke hymähti hieman. "Tuntematon sopii hyvin. Mehän tunnemme herra von Quitzinin." Sen johdota notaarikin hymyili. "Minä huomaan", hän sanoi, "herra von Quitzin hankkii itselleen maata. Tähän asti on hänelle kuulunut Meisestrassella vain pikkuinen 'Kanan kapakka'. Mutta, herra tohtori, hän ostelee jo myöskin niitä kahta tonttia, jotka ovat Teidän talonne takana. Silloin hänen maansa rajoittuu kaupunginpuistoon ja silloin tuolla paikalla on suurenmoisia mahdollisuuksia."
Diederich vapisi taas. Hiljaa hän pyysi notaaria vaikenemaan siksi, kun se oli tapahtunut. Sitten hän jätti hyvästi, hänellä ei ollut aikaa hukattavana. "Tiedän", sanoi yliluutnantti ja piti hänestä lujasti kiinni. "Riemunpäivä. Aamiaiset Hotel Reichshofissa. Olen varustettu." Hän avasi viheriän viittansa ja näytti rutistunutta vierailupukuaan. Diederich katsahti häneen kauhuissaan, hän koetti puolustaa itseään; mutta luutnantti uhkasi uudestaan todistajillaan.
Morsian oli jo kauan odottanut häntä, molemmat äidit kuivasivat hänen kyyneleitään, läsnäolevien naisten hymyillessä salaviittauksellisesti. Tämäkin sulhanen livisti tiehensä! Magda ja Kienast olivat suutuksissaan, ja Meisestrassen ja Schweinichenstrassen välillä juoksi lähettejä… Lopultakin! Diederich oli siinä, joskin vanhassa hännystakissaan. Hän ei antanut minkäänlaisia selityksiä. Aviovirastossa ja kirkossa hän teki hämmästyneen vaikutuksen. Kaikilta puolin huomattiin, että sillä lailla syntyneessä liitossa ei ollut mitään siunausta. Myöskin pastori Zillich mainitsi puheessaan, että maallinen omaisuus oli jotakin katoavaista. Hänen pettymyksensä käsitettiin. Käthcheniä ei näkynyt ollenkaan.
Hääaamiaisilla Diederich istui äänettä ja ajatukset silminnähtävästi muualla. Vieläpä hän unhoitti syömisenkin ja tuijotti ilmaan. Vain yliluutnantti Karnauke pystyi herättämään hänen huomiotaan. Tosin luutnantti tekikin tehtävänsä; jo liemiruuan jälkeen hän piti morsiamelle maljapuheen, mikä sisälsi sellaisia viittailuja, joita seurueen siihen asti nauttima viinimäärä ei edellyttänyt. Enemmän levottomuutta herätti Diederichissä Karnauken tietyt muut puheenkäänteet, joita tämä säesti häneen päin käännetyillä silmäniskuinaan ja jotka saivat valitettavasti Kienastinkin vaipumaan mietteisiin. Hetki, jota Diederich oli sykkivin sydämin odottanut, saapui: Kienast nousi ylös ja pyysi saada sanoa hänelle sanan kahden kesken… Mutta sitten yliluutnantti kilisti lasinsa laitaan ja nousi vikkelän kankeasti istuimeltaan. Juhlan jo pitkälle kehittynyt melu taukosi äkisti; Karnauken suipoissa sormissa nähtiin sininen nauha ja sen alla risti, minkä reunat välkkyivät kullalta… Voi sitä melua ja voi niitä onnentoivotuksia! Diederich ojensi molemmat kätensä, autuus, jota hän tuskin jaksoi kestää, vuoti hänen sydämestään, hän puhui itsestään ja ennen kuin edes tiesi mitä. "Hänen Majesteettinsa… Kuulumaton armo… Vaatimattomat ansiot, koskaan horjumaton uskollisuus…" Hän kumarteli, hän laski käden sydämelleen, kun Karnauke ojensi hänelle tuon ristin, sulki silmänsä ja vaipui: aivan kuin hänen edessään olisi seisonut eräs toinen, antaja itse. Armonauringonpaisteessa Diederich tunsi, että tämä oli pelastus ja voitto. Wulckow piti sopimuksen. Voima piti Diederichiin nähden sopimuksensa! Neljännen luokan ritarimerkki salamoi, se oli tapaus, sitä tuli seuraamaan keisari Wilhelmin patsas, Gausenfeld, afäärejä ja mainetta!
Eron hetki lähestyi. Kienast, yhä vielä liikutettuna ja ujona, sai sanotuksi muutamia sisällöltään yleisiä sanoja, joissa kosketeltiin niitä ihania päiviä, joita kohden he kulkivat ja niitä suuria asioita, joita hänellä ja koko perheellä oli edessään — ja Diederich ja Guste olivat jo tiessään.