Herra tohtori Hessling ja hänen rouvansa, Netzigistä, katsahtivat mykkinä toisiinsa zürichiläisen hotellin hississä, sillä heidät vietiin neljänteen kerrokseen. Tämä oli johtunut siitä silmäyksestä, minkä liikkeenhoitaja oli luonut heihin nopeasti ja varovasti. Diederich kirjoitti nimensä tottelevaisesti päiväkirjaan; vasta kun yliviinuri oli mennyt, hän ilmaisi suuttumuksensa sikäläistä toimitusta ja Zürichiä kohtaan. Guste kävi vielä äänekkäämmäksi ja tuli siihen lopputulokseen, että piti kirjoittaa Baedekerille, Kun tämä kostamiskeino näytti vähemmän tehokkaalta, niin Diederich kääntyi Gustea vastaan syyttäen hänen hattuaan. Guste lykkäsi tämän taas Diederichin hohenzollernviitan viaksi. Niin he sitten ryntäsivät aamiaispäivällisille päät kovin punaisina. Ovella he pysähtyivät ja huohottivat vieraiden katseiden alaisina, Diederich kun oli smokingissa, mutta Gustella päässään sellainen hattu, missä oli nauhoja, sulkia ja solkia, mitkä epäilemättä kuuluivat ensikerroksen asukkaille. Heidän tuttavansa, yliviinuri, vei heidät riemukulussa heidän paikalleen.
Zürichiin ja myöskin hotelliin he leppyivät illalla. Sillä ensinnäkin neljännessä kerroksessa oleva huone oli halpa, vaikkakaan ei kunniakas; ja sitten aivan avioparin vuoteiden yläpuolella riippui melkein luonnollisen kokoinen turkkilainen haaremivaimo, ruskahtava ruumis ylellisellä patjalla kelluen, kädet pään alla, kosteata riutumista silmäin tummassa laskoksessa. Raamit jakoivat sen keskeltä kahtia, mikä seikka antoi avioparille pilan aihetta. Seuraavana päivänä he kulkivat ympäri raskain silmäluomin, nielivät hirveitä ruokamääriä ja kysyivät vain itseltään, mitä olisi tapahtunut, jos tuo haaremivaimo ei olisi ollut keskeltä katkaistu, vaan aivan kokonainen. Väsymyksestä he laiminlöivät junan ja palasivat illalla niin aikaisin kuin mahdollista halpaan huoneeseensa. Ei voitu arvata, miten kauvan tätä laatua elämää tuli kestämään; mutta silloin Diederich luki raskain luomin sanomalehdestä, että keisari oli paraikaa matkalla Roomaan tervehtimään Italian kuningasta. Silmänräpäyksessä hän oli virkeällä tuulella. Kimmoisesti hän liikkui ovenvartijan luo, konttoriin ja hissiin; ja Guste sai valittaa tai ei, että häntä huimasi, matkalaukut olivat kunnossa, Diederich työnsi jo Gusten ulos. "Pitääkö nyt sitten?" voivotti Guste, "kun sänkykin on niin hyvä!" Mutta mennessään Diederich loi vain pilkallisen katseen haareminaiseen. "Huvitelkaapa vain edelleen, armollinen nainen!"
Kiihtymyksestä hän ei nukkunut kauan, Guste kuorsasi rauhallisesti hänen olkapäällään, sillä välin kun hän, lentää suhistaen läpi yön, ajatteli sitä, miten toista rataa pitkin keisari itse kiiti samanlaista vauhtia ja samaa päämäärää kohden. Keisari ja Diederich riensivät kilpaa! Ja koska Diederich jo useampia kertoja elämässään oli saattanut lausua ajatuksia, jotka salaperäisellä tavalla näyttivät ilmaisevan kaikkeinkorkeimman herran ajatuksia, niin kenties Hänen Majesteettinsa tällä haavaa tiesi Diederichin olemassaolon: tiesi, että hänen uskollinen alamaisensa riensi hänen rinnallaan yli Alppien näyttämään aroille muukalaisille, mitä uskollisuus keisaria kohtaan on. Hän salamoi toisella penkillä olevia nukkujia kohden, jotka olivat pieniä tummia ihmisiä ja joiden kasvot näyttivät unessa riutuneilta. Saksalaiseen ojentautumiseen heidän pitäisi tutustua!
Aikaisin Milanossa ja keskipäivällä Florenzissa matkustajia läksi junasta, mitä seikkaa Diederich ei käsittänyt. Hän koetti, menestymättä sanottavasti, selittää jälellejääneille, mikä tapaus heitä Roomassa odotti. Kaksi amerikkalaista näytti vastaanottavammalta, jonka johdosta Diederich riemuitsi: "Niin, Te kadehditte varmastikin meitä meidän keisarimme johdosta!" Silloin amerikkalaiset katsahtivat toisiaan mykän kysyvästi tulematta siitä sen viisaammiksi.
Lähellä Roomaa Diederichin kiihtymys muuttui villiksi toimintahaluksi. Sormi matkaoppaan lehdellä hän kieppui junahenkilökunnan kinterillä ja koetti saada selville, kumpi tuli pääsemään aikaisemmin perille, hänen keisarinsa, vaiko hän. Gusten intohimot olivat syttyneet hänen miehensä innostuksesta. "Diedel!" hän huusi: "Minä saatan heittää matkahuivini tielle, jotta hän astuu sille, ja kukat minä myöskin paiskaan pois hatustani!" — "Mutta jos hän näkee sinut ja sinä teet häneen vaikutuksen?" kysyi Diederich ja hymyili kuumeisesti. Gusten povi alkoi aaltoilla, hän loi luomensa alas. Diederich yski ja tempautui irti tuosta hirvittävästä jännityksestä. "Minun miehenkunniani on minulle pyhä, sen minä tahdon tässä sanoa, mutta tässä tapauksessa —" Ja hän teki täpärän kädenliikkeen.
Sitten tultiin perille — mutta kokonaan toisin, kuin aviopuolisot olivat kuvitelleet. Virkailijat ahdistivat matkustajat pois asemalta eräälle avaralle paikalle, ja sen takana oleville kaduille, jotka heti jälleen suljettiin. Mutta ylenpalttisessa innostuksessaan Diederich läpäisi esteen. Hän jätti Gusten seisomaan siihen ojennetuin käsin kaikkien käsilaukkujen kanssa ja ryntäsi eteenpäin. Hän oli jo keskellä kenttää; kaksi sulkahattuista sotilasta juoksi hänen jälkeensä, niin että heidän kirjavat takinliepeensä liehuivat. Silloin astui aseman rappusilta useampia herroja alas, ja heti kohta eräät vaunut ajoivat Diederichiä kohden. Diederich heilutti hattuaan, hän karjui niin, että vaunuissa olevat herrat keskeyttivät puheensa. Oikealla oleva kumartui eteenpäin — ja he näkivät toisensa, Diederich ja hänen keisarinsa. Keisari hymyili kylmän tutkivasti silmäkulmillaan ja suupielensä hän veti hieman alaspäin. Diederich juoksi jonkun matkaa mukana, silmät selko selällään, huutaen yhä ja hattuaan heiluttaen, ja muutaman sekunnin ajan he olivat vallan kahden kesken, keisari ja hänen alamaisensa, keskellä tyhjää kenttää, sinisiintävän taivaan alla, sillä aikaa kun ympärillä ja taustalla vieras joukko taputteli heille käsiään.
Vaunut katosivat jo liputetuille kaduille, eläköönhuudot kaikuivat jo kaukaa, ja Diederich huoahti, sulki silmänsä ja pani hatun päähänsä.
Guste viittasi hänelle suonenvedontapaisesti, ja ympärillä seisovat ihmiset taputtivat Diederichille käsiään, kasvot täynnä iloista hyväntahtoisuutta. Sotamiehetkin, jotka äsken olivat ajaneet häntä takaa, nauroivat nyt. Toinen heistä meni osanotossaan niin pitkälle, että vihelsi hänelle ajurin. Ajaessaan pois Diederich tervehti yleisöä. "He ovat lasten kaltaisia", hän selitti vaimolleen. "Niin, mutta myöskin samassa määrässä löyhiä", hän lisäsi, ja sitten hän myönsi: "Berlinissä ei tämä olisi mitenkään käynyt päinsä… Kun minä ajattelen katumeteliä Unter den Lindenillä, niin kaikki kävi siellä hieman terävämmin." Ja hän suoristautui ajaakseen hotelliin. Hänen ryhtinsä johdosta he saivat huoneen toisesta kerroksesta.
Varhain aamulla oli Diederich jo kadulla. "Keisari nousee aikaisin," hän sanoi Gustelle, joka murisi tyynyjensä välissä. Muuten hän ei tarvinnutkaan vaimoaan tehtävänsä suorittamisessa. Sormi kaupungin asemakaavalla hän saapui Quirinalin eteen ja asettui siihen. Hiljainen paikka oli viistojen säteiden kultaama, palatsi seisoi tyhjää taivasta vasten häikäisevän jykevänä — ja Diederich seisoi siinä ja odotti majesteettia neljännen luokan ritarimerkki kohotetussa rinnassa. Rappuja ylös ja pois kaupungista sipsutteli joku vuohilauma ja katosi kaivon ja valtavansuurten hevostenkesyttäjäin taakse. Diederich ei katsahtanut taakseen. Kaksi tuntia kului, ohikulkijoita alkoi ilmestyä useampia, joku vartio ilmestyi talonsa takaa, toisessa porttikäytävässä liikuskeli porttivahti, ja useampia henkilöitä kulki ohitse. Diederich kävi levottomaksi. Hän lähestyi fasaadia, kulki hiljaa ohitse, kurkistaen jännittyneenä sisään. Kun hän ilmestyi kolmannen kerran, niin portinvartia vei käden lakkiinsa, hieman epäröiden. Kun Diederich pysähtyi ja vastasi tervehdykseen, niin hän tuli ystävälliseksi. "Kaikki järjestyksessä," hän sanoi kätensä takaa, ja Diederich otti ilmoituksen vastaan ymmärtävin elein. Hänestä tuntui vain luonnolliselta, että hänelle tehtiin selvää hänen keisarinsa hyvinvoinnista. Hänen kysymyksiinsä, milloin ja minne tuli keisari lähtemään, vastattiin viivyttelemättä. Portinvartija sai itsestään päähänsä, että Diederich tarvitsi vaunut, jos tahtoi saattaa keisariaan, ja hän lähetti jonkun niitä hakemaan. Sillä välin siihen oli kokoutunut pieni joukko uteliaita, ja silloin portinvartija astui syrjään; erään esiratsastajan takaa ilmestyi, avovaunuissa, kotkakypärän säteillessä, pohjolan vaalea herra. Diederichin hattu heilui ja hän itse huusi, aivankuin pyssyn piipusta, italiaksi: "Eläköön keisari!" Ja kohteliaasti tuo pieni joukko huusi mukana… Mutta Diederich hyppäsi ajurinrattaille, jotka olivat siinä vieressä, ja sitten mukaan, innostaen kuskia huudoilla ja runsailla juomarahoilla. Ja katso: hän pysähtyi, takaapäin lähestyivät vasta kaikkeinkorkeimmat vaunut. Kun keisari astui alas, niin siinä oli taas pieni joukko, ja Diederich huusi jälleen italiankielellä… Hän jäi vartioimaan taloa, missä hänen keisarinsa viipyi. Rinta pystyssä ja katse säihkyvänä joukkiota kohtaan, joka uskalsi lähestyä! Kymmenen minuutin perästä tuo joukko tuli uudestaan täysilukuiseksi, vaunut vierivät ovelta, ja Diederich: "Eläköön keisari!" — ja joukon villinkuohuvassa huudossa takaisin Quirinaliin. Vartio. Keisarilla czako päässä. Joukko. Uusi päämäärä, uusi paluu, uusi uniformu, ja taas Diederich ja jälleen riemuitseva vastaanotto. Niin sitä jatkui, eikä Diederich ollut koskaan viettänyt ihanampaa elämää. Hänen ystävänsä, portinvartija, ilmoitti hänelle luottavaisesti, minne mentiin. Sattui niinkin, että joku kunnioitettava virkamies teki hänelle ilmoituksen, jonka hän nöyrästi otti vastaan, tai että joku näytti pyytävän ohjeita, — ja silloin Diederich jakoi niitä epämääräisessä muodossa, mutta käskevästi. Aurinko kohosi ja kohosi vielä korkeammalle; noiden polttavien marmorifasaadien edessä, joiden takana hänen keisarinsa piti koko maailmaa jännittäviä neuvotteluja, Diederich kesti horjumatta kuumuutta ja janoa. Niin jäykkänä kuin hän pysyttäytyikin, niin hänestä tuntui kuitenkin siltä, kuin hänen vatsansa olisi roikkunut päivän kuormasta aina katukiville asti, ja siltä, kuin hänen neljännenluokan ritarimerkkinsä olisi sulanut hänen rinnassaan… kuski, joka yhä useammin pistäysi lähimmässä kapakassa, tunsi lopulta ihmettelyä saksalaisen sankarillista velvollisuudentuntoa kohtaan ja toi hänelle viiniä. Uutta tulta suonissaan he molemmat läksivät seuraavalle kierrolle. Sillä keisarilliset ratsastajat ajoivat aika vauhtia; jos tahtoi ennättää ennen heitä, niin täytyi käyttää kapeita kujia, jotka näyttivät kanavilta ja joiden harvat kulkijat pelokkaina vetäytyivät muuria vasten; taikka oli jätettävä vaunut ja syöstävä suin päin joitakin portaita alas. Mutta silloin Diederich olikin täsmälleen joukkonsa etunenässä, näki seitsemännen uniformun laskeutuvan vaunuista ja huusi. Ja silloin keisari käänsi päätään ja hymyili. Hän tunsi hänet jälleen, alamaisensa! Hänet, joka huusi, hänet, joka aina oli siinä. Diederich, jossa kaikkeinkorkeimman huomaavaisuus oli herättänyt joustavan ylevät tunteet, salamoi kansaa kohtaan, jonka eleissä oli iloista hyväntahtoisuutta.
Vasta portinvartijan vakuutus, että Hänen Majesteettinsa nyt oli aamiaisella, salli Diederichin muistelemaan Gustea. "Miltä sinä näytät?" huusi Guste nähtyään hänet ja vetäytyi takaisin seinää vasten. Sillä hän oli punainen kuin tomaatti, kokonaan sulanut, ja hänen katseensa oli kirkas ja villi, kuten entisajan germanilaisen soturin, joka oli ryöstöretkillä vieraissa maissa. "Tämä on suuri päivä kansallisen asian kannalta!" tokasi Diederich painavasti. "Hänen Majesteettinsa ja minä, me teemme moraalisia valloituksia!" Millaisena hän seisoi siinä! Guste unhoitti pelkonsa ja pitkän odotuksen synnyttämän vihansa: hän astui esiin armain katsein ja nöyrästi kietoutui hänen vartaloonsa.