Mutta Diederich soi itselleen tuskin ateriankaan aikaa. Hän tiesi kyllä, että keisari lepäsi päivällisen jälkeen; sitten oli seisottava hänen ikkunansa alla, väistymättä. Eikä hän väistynyt; ja seuraukset osoittivat, miten oikeassa hän oli. Sillä hän oli tuskin ollut paikallaan, käytävää vastapäätä, kahdeksaakaankymmentä minuuttia, kun sattui, että eräs epäillyttävän näköinen henkilö, käyttämällä hyväkseen portinvartijan pientä poissaoloa, puikahti sisään, kätkeytyi erään pylvään taakse ja väijyvässä varjossa hautoi suunnitelmia, jotka eivät voineet olla muita kuin turmiollisia. Mutta silloin Diederich oli siinä! Myrskyn ja sotahuudon tavoin hänen nähtiin rientävän paikalle. Säikähtynyttä kansaa ryntäsi heti hänen perässään, vartija kiirehti paikalle, palvelijat juoksivat kokoon — ja kaikki ihmettelivät Diederichiä, miten hän kiskoi esiin erään, joka oli kätkeytynyt. Molemmat huitoivat ympärilleen siinä määrässä, että aseistettu voimakaan ei lähestynyt heitä. Äkkiä nähtiin Diederichin vastustajan, jonka oli onnistunut saada oikea kätensä vapaaksi, heiluttavan pientä rasiata. Yleisö pidätti henkeään — sitten syntyi ulvova pakokauhu. Pommi! Hän heittää!… Hän oli jo heittänyt. Pamausta odottaessaan lähimmät henkilöt makasivat maassa ja voivottivat jo etukäteen. Mutta Diederich, valkeana kasvoiltaan, olkapäiltään ja rinnaltaan, aivasti. Tuntui vahva piparmintun haju. Rohkeimmat kääntyivät ympäri ja tutkivat sitä nenällään; eräs heiluvatöyhtöinen sotilas kosketti sitä kostutetulla sormella ja maistoi. Diederich ymmärsi kyllä, mitä tämän johdosta esitti joukolle, jonka kasvoille palasi heti iloinen hyväntahtoisuus, sillä silmänräpäyksessä hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että oli saanut päälleen hammaspulveria. Siitä huolimatta hän ei unhoittanut sitä vaaraa, josta keisari hänen valppautensa kautta oli kenties pelastunut. Murhayrityksentekijä koetti — aivan turhaan — pötkiä tiehensä: Diederichin rautainen nyrkki jätti hänet poliisivartioston huostaan. Tämä totesi, että kysymyksessä oli saksalainen, ja pyysi Diederichiä tutkimaan häntä. Huolimatta hammaspulverista, joka häntä peitti, hän ryhtyi tehtäväänsä mitä suurimmalla virheettömyydellä. Tuon henkilön vastauksilla, joka ilmeisesti oli taiteilija, ei ollut mitään ilmeistä poliittista väriä, mutta pohjattomalla kunnioituksen puutteellaan ja moraalittomuudellaan ne ilmaisivat liiankin hyvin kumouksellisia pyrkimyksiä, minkä vuoksi Diederich vaati pontevasti hänen pidättämistään. Vartijat veivät hänet mennessään tekemällä kunniaa Diederichille, jolla oli vain sen verran aikaa, että saattoi antaa ystävänsä portinvartijan korjata pois hammaspulverin. Sillä keisarin tulo ilmoitettiin, Diederichin persoonallinen palvelus alkoi uudestaan.

Hänen tehtävänsä vei häntä ylt'ympäri, sitä kesti myöhäiseen yöhön asti, ja johti viimein Saksan lähetystön edustalle, missä Hänen Majesteetillaan oli vastaanotto. Kaikkeinkorkeimman herran pitempi viivyttely antoi Diederichille tilaisuuden kohottaa mielialaansa lähimmän ravintolanpitäjän luona. Hän kiipesi oven edessä eräälle tuolille ja piti kansalle puheen, joka oli täynnään kansallista henkeä, ja osoitti löyhälle joukolle taipumattoman hallituksen etuisuudet ja keisarin, joka ei ollut mikään varjokeisari… Kansa näki hänen aukovan kulmikasta, partaista suutaan tuolillaan, punasena siitä valosta, joka leiskui sisään Saksan lähetystön edessä olevista avoimista maljakoista, näki hänen salamoivan ja tuijottavan rautaisella katseellaan — mikä sille ilmeisesti riitti ymmärtääkseen häntä, sillä se riemuitsi, taputti käsiään ja kohotti eläköönhuudon niin usein kuin Diederich ehdotti. Hartaudella, josta ei puuttunut uhkaa, hän otti vastaan vieraan maan suosionosoitukset, jotka olivat tarkoitetut hänen herralleen ja hänen herransa edustamalle vallalle, minkä jälkeen hän laskeutui alas ja kävi viiniin käsiksi. Useita maanmiehiä, jotka tuskin olivat vähemmän liikutettuja kuin hänkään, ilmestyi ja joi hänen terveydekseen kotoisella tavalla. Eräs heistä avasi erään iltalehden, missä oli jättiläismäinen keisarin kuva, ja luki esityksen eräästä välinäytöksestä, jonka Quirinalin porraskäytävässä eräs saksalainen oli aiheuttanut. Vain erään, keisarin persoonallisessa palveluksessa olevan virkamiehen valppauden vuoksi oli pahemmat seuraukset saatu vältetyksi; ja tuon virkamiehen kuvakin oli siinä. Diederich tunsi hänet hyvin. Joskin yhdennäköisyys olikin vain ylimalkainen ja nimi pahasti vääntynyt, niin kasvojen piirteet ja viikset olivat oikeat. Niin näki sitten Diederich keisarin ja itsensä samassa lehdessä, keisarin ja hänen alamaisensa esitettynä koko maailman ihailtaviksi. Se oli liikaa. Kostein silmin Diederich suoristautui ja viritti "Wacht am Rheinin". Viini, joka oli niin halpaa, ja innostus, jota yhä uudestaan lietsottiin, vaikutti sen, että kun tuli sanoma, että keisari lähti lähetystöstä, niin Diederich ei ollutkaan enää virheettömässä kunnossa. Hän teki yhtä kaikki kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa. Hän riensi hoiperrellen Kapitoliumilta, kompastui ja vieri pitkin portaita. Kadulla hänen juomaveikkonsa saivat hänet kiinni, hän seisoi kasvot käännettyinä muuria kohden… Soihtuvaloa ja kavionkapsetta: Keisari! Muut hoipertelivat sinnepäin, mutta Diederich, jota mitkään hyvät tavat eivät enää auttaneet, luisui siihen, missä oli. Kaksi yövahtia tapasi hänet nojaamasta muuriin ja istumasta lätäkössä. He tunsivat hänet siksi virkamieheksi, joka oli Saksan keisarin persoonallisessa palveluksessa, ja kumartuivat huolissaan hänen ylitseen. Mutta heti kohta he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat tavattoman remuisaan nauruun. Tuo persoonallinen virkamies ei jumalankiitos ollut kuollut, eikä se lätäkkökään, missä hän istui, ollut mitään verta.

Seuraavana iltana juhlanäytännössä teatterissa keisari näytti tavattoman vakavalta. Diederich huomasi sen ja sanoi Gustelle: "Nyt minä tiedän, miksi olen pannut menemään niin paljon rahaa. Pidä varasi, me elämme historiallista hetkeä!" Eikä hänen aavistuksensa pettänyt häntä. Iltalehtiä jaettiin teatterissa, saatiin tietää, että keisari tuli matkustamaan vielä sinä yönä ja että hän oli hajottanut valtiopäivänsä! Diederich, yhtä vakavana kuin keisarikin, selitti kaikille, jotka olivat siinä läsnä, tapahtuman tärkeyttä. Kumous oli julennut hyljätä sotilasehdotuksen! Kansallismieliset menivät keisarinsa puolesta taisteluun elämästä ja kuolemasta! Hän itse tuli lähtemään kotiin lähimmällä junalla, hän vakuutti, minkä jälkeen hänelle heti sanottiin tuon junan lähtöaika… Jos joku oli tyytymätön, niin ainakin Guste. "Kun lopultakin ollaan muualla ja, jumalankiitos, voidaan toimittaa jotakin. Miten minä voin sulattaa sen, että minun pitää venytellä kaksi päivää hotellissa ja sitten taas heti takaisin, vain —." Siinä katseessa, jonka hän singahutti keisarilliseen aitioon, oli niin paljon kapinallista, että Diederich tuli väliin mitä ankarimmin. Guste tuli puolestaan äänekkääksi; ympärillä kuiskuteltiin, ja kun Diederich näytti vastustajilleen salamoiden otsaansa, niin hän sai heistä aiheen poistua Gusten kanssa jo ennen heidän junansa lähtöä. "Roskaväellä ei nyt ole tapoja", hän sanoi ulkona ja läähätti vahvasti. "Muutoin minä tahtoisin tietää, mikä täällä on hätänä. Kaunis ilma, no niin… Niin, no, katsopas nyt kerta tätä vanhaa romua, kun on tässä ympärillä!" hän pyysi. Guste, jälleen taltutettuna, sanoi valittaen: "Minä pidän niin siitä." Ja sitten he matkustivat tietyn matkan päässä keisarin junan jälessä. Guste, joka kiireessä oli unhoittanut sienensä ja harjansa, tahtoi aina nousta junasta. Jotta hänellä riitti kärsivällisyyttä kolmeksikymmeneksi kuudeksi tunniksi, Diederichin täytyi terottaa hänen mieleensä väsymättömästi kansallisen asian tärkeyttä. Siitä huolimatta Gusten ensimäisenä huolena oli pesusienet, kun he lopulta pääsivät takaisin Netzigiin. Heidän oli täytynyt saapua sunnuntaina! Onneksi oli ainakin Leijona-apteekki avoinna. Sillä välin kun Diederich odotti aseman edustalla matkatarpeita, Guste meni jo kadun yli. Mutta kun hän ei palannut, niin Diederich läksi hänen jälessään.

* * * * *

Apteekin ovi oli puoleksi raollaan, kolme pientä poikaa tirkisteli sisään ja kieriskeli siinä portailla. Diederich, joka katsoi heidän ylitseen, jäykistyi hämmästyksestä — sillä sisällä, tiskin takana, hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä Gottlieb Hornung asteli edes takaisin käsivarret ristissä rinnan päällä, katse synkkänä. Guste sanoi juuri: "Minä tahtoisin jo tietää, saanko niinä pian sen hammasharjan", silloin Gottlieb Hornung tuli pöydän luo, käsivarret edelleen ristissä, ja loi Gusteen kiinteän, synkän katseen. "Teidän olisi pitänyt nähdä minun ilmeestäni", hän alkoi puhujan äänellä, "että minulla ei ole tilaisuutta eikä aikomusta myydä Teille hammasharjaa." — "No, no!" sanoi Guste ja vetäytyi taaksepäin. "Mutta Teillähän on niitä täällä kokonainen lasi täynnään." Gottlieb Hornung hymyili kuin Lucifer. "Setä tuolla ylhäällä" — hän heitti päätään taaksepäin ja osoitti leuallaan kattoa, minkä tuolla puolen hänen päämiehensä saattoi asua — "hän voi kyllä tarjota kaupaksi, mitä huvittaa. Minua se ei ollenkaan liikuta. Sitä varten minä en ole opiskellut kuutta lukukautta ja kuulunut ylen hienoon osakuntaan, että olisin asettunut tänne myymään hammasharjoja." — "Miksi Te sitten täällä olette?" kysyi Guste, huomattavasti ujostuneena. Silloin tokasi Hornung, majesteetillisesti mulkoillen: "Minä olen täällä reseptien varalta!" Ja Guste tunsi itsensä lyödyksi, hän kääntyi ympäri lähteäkseen pois. Yksi seikka pälkähti kuitenkin hänen päähänsä. "Sieniäkään ette tietysti voi antaa?" — "Enpä tietenkään", vahvisti Hornung. Tätä oli Guste ilmeisesti odottanut suuttuakseen vakavasti. Hän kohotti rintansa ja aikoi alkaa, mutta Diederich ennätti kuitenkin tulla väliin. Hän myönsi tuon ystävän olevan siinä oikeassa, että uusteutoonian arvo ja sen lippu oli pidettävä korkealla. Jos siitä huolimatta joku tarvitsi sientä, niin hän saattoi lopulta ottaa sen itse ja jättää hinnan tiskille — minkä Diederich samalla teki. Gottlieb Hornung väisti sillä välin syrjään ja vihelsi, aivan kuin olisi ollut yksinään. Sitten Diederich ilmaisi osanottonsa siihen, mitä tähän asti ystävälle oli tapahtunut. Valitettavasti hänen menettelystään oli aiheutunut paljon vastoinkäymisiä; kun Hornung ei ollut koskaan tahtonut myydä sieniä eikä harjoja, hän oli jo joutunut pois viidestä apteekista. Kuitenkin hän oli päättänyt jatkuvasti pitää kiinni vakaumuksestaan, silläkin uhalla, että saattoi täälläkin menettää paikkansa. "Siinä sinä näet oikein oikean uusteutoonin!" sanoi Diederich Gustelle, ja tämä katsahtikin häneen.

Diederichkään ei voinut puolestaan kauemmin olla kertomatta, mitä oli kokenut ja saavuttanut. Hän huomautti ritarimerkistään, pyöräytti Gusten Hornungin edessä ympäri ja mainitsi hänen myötäjäistensä määrän. Keisari, jonka viholliset ja herjaajat Diederichin ansiosta nyt istuivat lukkojen ja telkien takana, oli aivan hiljan ollut Roomassa ja niinikään Diederichin ansiosta välttänyt mieskohtaisen vaaran. Välttääkseen paniikin hoveissa ja pörsseissä sanomalehdet puhuivat vain jonkun puoleksi mielisairaan konnankurista, "mutta luottamuksella puhuen minulla on syytä uskoa, että kysymyksessä oli monihaarainen kapinanhanke. Sinä ymmärrät, Hornung, että kansallinen etu vaatii mitä suurinta pidättäytyväisyyttä, sillä sinähän olet varmasti kansallismielinen mies". Hornung oli sitä luonnollisesti, ja niin saattoi Diederich laveasti selittää niitä ylen tärkeitä syitä, jotka olivat hänet pakoittaneet äkkiä palaamaan kotiin häämatkaltaan. Kysymyksessä oli kansallismielisen ehdokkaan läpiajaminen Netzigissä! Vaikeuksia ei saanut salata itseltään. Netzig oli vapaamielisyyden päälinnoitus, kumous järkytteli perustuksia… Tässä kohden Guste uhkasi ajaa tavaroineen kotiin. Diederich saattoi vain pontevasti pyytää ystäväänsä tulemaan luokseen samana iltana, hänen piti välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan. Kun hän nousi vaunuihin, niin hän näki erään niistä lurjuksista, jotka ulkona olivat odottaneet, menevän apteekkiin ja pyytävän hammasharjoja. Diederich ajatteli, että Gottlieb Hornung juuri tuon aristokraattisen suuntansa vuoksi, joka oli hänelle niin vastuksellinen harjojen ja sienien myynnissä, saattoi tulla arvokkaaksi liittolaiseksi demokratiaa vastaan käytävässä taistelussa. Mutta tämä oli pienin hänen kiireellisistä huolistaan. Vanha rouva Hessling sai vain pikimältään vuodattaa pari kyyneltä, sitten hänen täytyi nousta ylempään kerrokseen, missä aikaisemmin vain palvelustyttö oli asunut ja missä märät vaatteet oli kuivattu ja minne Diederich oli nyt siirtänyt tieltään äitinsä ja Emmin. Matkan karsta vielä parrassa hän läksi kiertoteitse presidentti von Wulckowin luokse, antoi sen jälkeen Napoleon Fischerin tulla luokseen yhtä huomaamattomasti ja oli sillä välin jo ryhtynyt toimiin saadakseen Kunzen, Kühnchenin ja Zillichin viipymättä koolle.

Sunnuntai-iltapäivä vaikeutti yritystä; majuri saatiin vain vaivoin eroitetuksi keilapelistään, pastori oli estettävä menemästä perheretkelle Käthchenin ja asessori Jadassohnin kanssa ja professori oli kahden täysihoitolaisensa käsissä, jotka olivat juottaneet hänet jo melkein humalaan. Lopulta onnistuttiin saamaan heidät kaikki sotilasyhdistyksen huoneustoon, missä Diederich ilmaisi heille ilman mitään viivyttelyä, että kansallismielinen ehdokas oli asetettava ja että asian laadun mukaan vain yksi saattoi tulla kysymykseen, nimittäin herra majuri Kunze. "Eläköön!" huusi Kühnchen ilman muuta, mutta majurin kasvot vetäytyivät pahanlaisesti kokoon. Pidettiinkö häntä sitten naivina, hän kirskui. Luultiinko, että hän tahtoi aikaansaada häväistyksen. "Minä en ole utelias tietämään, miten kansallismielisten ehdokkaalle tulee käymään Netzigissä. Jos kaikki olisikin niin varmaa kuin hänen epäonnistumisensa!" Diederich ei myöntänyt tätä mitenkään. "Meillä on sotilasyhdistys, minä pyydän herroja ottamaan sen huomioonsa. Sotilasyhdistys on arvaamattoman tärkeä toiminnan perus. Siltä pohjalta lähtien me painamme suoraa tietä, jos niin saan sanoa, aina keisari Wilhelmin patsaalle asti, missä taistelu tullaan voittamaan." "Eläköön!" huusi Künhchen jälleen, mutta nuo molemmat toiset tahtoivat tietää, mitä tuo patsas oikein merkitsi, ja Diederich perehdytti heidät keksintöönsä — jolloin hän kernaasti jätti mainitsematta, että tuo patsas oli hänen ja Napoleon Fischerin välisen sopimuksen esine. Vapaamielisten lastenseimi, sen verran hän antoi ilmi, ei saanut osakseen yleistä suosiota, joukko valitsijoita voitiin saada siirtymään kansallisen asian puolelle, jos niille luvattiin Kühlemannin jättämillä varoilla rakentaa keisari Wilhelmin patsas. Ensinnäkin se tuotti enemmän työtä käsityöläisille, ja sitten tuli enemmän liikettä kaupunkiin, sellaisen patsaan vihkiminen kun pani liikkeelle laajat piirit, Netzigillä oli mahdollisuus menettää huono maineensa demokratisena suona ja päästä paistattamaan itseään armonauringossa. Sitä sanoessaan hän ajatteli Wulckowin kanssa tekemäänsä sopimusta, minkä hän myöskin mielellään tässä sivuutti. "Mutta sille miehelle, joka niin sanomattoman paljon on tehnyt ja toiminut meidän hyväksemme" — hän osoitti lennokkaasti Kunzea — "sille miehelle on meidän rakas vanha kaupunkimme myöskin varmasti pystyttävä patsaan. Hän ja keisari Wilhelm Suuri tulevat katselemaan toisiaan —" "Ja näyttämään kieltään," lopetti majuri, joka pysyi epäuskossaan. "Jos te luulette, että netzigiläiset odottavat vain suurta miestä, joka vain kaikuvalla soitolla vie heidät kansalliseen leiriin, niin miksi Te sitten itse ette näyttele tuota suurta miestä?" Ja hän tunkeutui syvälle Diederichin silmiin. Mutta Diederich levitti silmänsä vielä leveämmälle; hän vei käden sydämelleen. "Herra majuri! Minun hyvin tunnettu keisarille uskollinen mielialani on jo tuottanut minulle raskaampia koettelemuksia, kuin mitä valtiopäivämiesehdokkuus voisi tuottaakaan, ja nuo koettelemukset, sen voin sanoa, minä olen kestänyt! Siinä minä en ole, hyvän asian esitaistelijana, pelännyt ottaa päälleni väärämielisten kaikkea vihaa, ja siten minä olen tehnyt itseni mahdottomaksi niittämään uhrausteni hedelmää. Minua eivät netzigiläiset valitsisi, mutta minun asiani he tulevat valitsemaan, ja siksi minä vetäydyn syrjään, sillä olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen, ja jätän Teille, herra majuri, kadehtimatta kunnian ja ilon!" Yleistä mielenliikutusta. Kühnchenin hyvähuuto kaikui kyynelkostealta, pastori nyökäytti innokkaasti, ja Kunze tuijotti, silminnähtävästi liikutettuna, pöydän alle. Diederich tunsi itsensä keventyneeltä, hän oli antanut sydämensä puhua, ja se oli ilmaissut uskollisuutta, uhrautuvaisuutta ja miehekästä ihanteellisuutta. Diederichin vaaleakarvainen käsi ojentautui pöydän yli, ja majurin ruskeakarvainen paiskautui siihen hidastellen, mutta kuitenkin vahvasti.

Sydämen jälkeen sai kaikissa neljässä herrassa taas järki sananvuoron. Majuri tiedusteli, oliko Diederich valmis hyvittämään häntä niistä ideaalisista ja aineellisista vahingoista, jotka häntä uhkasivat, jos hän joutui kilpailemaan vapaamielisten ehdokkaan kanssa ja jäämään siinä häviölle. "Nähkääpäs!" — ja hän ojensi sormensa Diederichiä kohden, joka tällaista suorasukaisuutta tavatessaan ei keksinyt heti mitä vastata. "Niin perin puhdas ei ole Teillekään kansallinen asia, ja että Te minut tahdotte saada rupeamaan siihen, se johtuu, sen verran minä tunnen Teitä, herra tohtori, joistakin tekosyistä Teidän puoleltanne, joita minä suorana sotilaana jumalankiitos en ollenkaan ymmärrä". Tämän johdosta Diederich riensi lupaamaan tuolle suoralle sotilaalle jonkun ritarimerkin, ja kun hän antoi kuultaa, että asia oli jo sovittu Wulckowin kanssa, niin kansallinen ehdokas oli lopulta voitettu… Mutta sillä välin oli pastori Zillich miettinyt sitä, sallisiko hänen asemansa kaupungissa, että ottaisi vastaan kansallisen vaalikomitean puheenjohtajan toimen. Pitikö hänen tuoda riitaa seurakuntaansa? Hänen lankonsa Heuteufel oli vapaamielisten ehdokas! Kylläkin, jos patsaan asemasta olisi rakennettu kirkko! "Sillä tosiaankin Jumalan huoneet ovat nykyään suuremmassa pulassa kuin koskaan, ja kaupunkimme lyö minun Pyhän Marian kirkkoni siinä määrin laimin, että se voi tänään tai huomenna luhistua minun ja minun kristittyjeni päälle." Viivyttelemättä Diederich lupasi toimittaa kaikki toivotut parannukset. Ehdoksi hän asetti vain sen, että pastori piti loitolla uuden puolueen luottamustoimista kaikki ne ainekset, jotka jo tiettyjen ulkonaisten ominaisuuksiensa kautta herättivät oikeutettuja epäilyjä heidän kansallisen mielialansa puhtautta kohtaan. "Tahtomatta kajota perhesuhteisiin", lisäsi Diederich ja katsahti Käthchenin isään, joka ilmeisesti oli käsittänyt, sillä hän ei tikahtanutkaan… Mutta Kühnchenkin, joka pitkään aikaan ei ollut päästänyt mitään eläköönhuutoja, ilmaisi nyt itsensä. Nuo toiset kaksi olivat vain väkivalloin saaneet hänet pysymään asemillaan, sillä aikaa kun itse puhuivat; tuskin hän oli päässyt vapaaksi, kun hän jo veti keskustelun puoleensa. Mistä ennen kaikkea piti kansallisen mielialan saada juurensa? Nuorisosta? Mutta miten se saattoi olla mahdollista, kun kimnaasin rehtorina oli herra Buckin ystävä. "Silloin minä saan puhua kurkkuni kipeäksi meidän kunniakkaista teoistamme vuonna seitsemänkymmentä…" Riitti, Kühnchen tahtoi päästä rehtoriksi, ja Diederich lupasi sen hänelle jalomielisesti.

Kun nyt sillä lailla poliittinen toiminta oli perustettu etujen terveelle pohjalle, niin voitiin hyvällä omallatunnolla antautua innostuksen valtaan, joka, kuten pastori Zillich selitti, tuli Jumalalta ja antoi vasta parhaalle asialle korkeamman pyhityksen, ja niin sitä sitten lähdettiin Ratskelleriin.

Varhain aamulla, kun nuo neljä herraa menivät kotiin, Heuteufelin valkean ja toveri Fischerin punaisen, seinälle liimatun vaalijulistuksen välissä oli musta-valko-punareunainen julistus, joka suositteli majuri Kunzea "keisarinpuolueen" ehdokkaana. Diederich asettui sen eteen niin painavasti, kuin saattoi ja luki terävällä tenooriäänellä. "Hajoitettujen valtiopäivien isänmaattomat miehet uskalsivat kieltää meidän jalolta keisariltamme ne voimakeinot, joita hän tarvitsee valtakunnan suuruuden ylläpitämiseksi… Osoittakaamme itsemme suuren monarkin arvoiseksi ja murskatkaamme hänen vihollisensa! Ainoa ohjelma: Keisari! Minun puolestani ja minua vastaan: kumous ja keisarinpuolue!" Kühnchen, Zillich ja Kunze vahvistivat kaiken huudoillaan; ja kun muutamia työmiehiä, jotka olivat menossa tehtaaseen, oli hämmästyneinä pysähtynyt, niin Diederich pyörähti ympäri ja selitti heille kansallismielistä julistusta. "Kansalaiset!" hän huudahti. "Te ette ollenkaan tiedä, minkä törkeän virheen teette saksalaisina. Sillä meidän keisarimme vuoksi meitä kadehtii koko maailma, sen sain juuri mieskohtaisesti kokea ulkomailla." Tässä Kühnchen löi ilmoituslautaan nyrkillään, ja kaikki neljä herraa päästi eläköönhuudon, työmiesten katsellessa heitä. "Tahdotteko, että teidän keisarinne lahjoittaa teille siirtomaita?" kysyi Diederich heiltä. "Niin, siis teroittakaa silloin hänelle miekkanne! Älkääkä valitse ketään isänmaattomia miehiä, siitä pyydän päästä, vaan valitkaa ainoastaan keisarin ehdokas, herra majuri Kunze: muutoin minä en takaa hetkeksikään asemaamme maailmassa, ja voi myöskin tapahtua, että te joka kahden viikon päästä menette kotiin kaksikymmentä markkaa pienempi palkka taskussanne!" Tässä työmiehet katsahtivat mykkinä toisiinsa, ja sitten he läksivät jälleen liikkeelle.