Guste alkoi viime aikoina käydä oikulliseksi, hän sai myöskin pahoinvointikohtauksia, joiden kestäessä hän antoi vanhan rouva Hesslingin hoitaa itseään makuuhuoneessa. Niinpian kun hän toipui, muistutti hän vanhusta siitä, että kaikki oli siellä oikeastaan maksettu hänen rahoillaan. Rouva Hessling ei jättänyt esittämättä, että avioliitto hänen Diederichinsä kanssa oli oikea armonosoitus Gustelle hänen silloisessa tilassaan. Lopuksi Guste pullistui punaiseksi ja läähätti, mutta rouva Hessling vuodatti kyyneliä. Diederichillä oli tästä hyötyä, sillä kumpikin osoitti hänelle myöhemmin suunnatonta rakkautta, saadakseen hänet, joka ei mitään aavistanut, puolelleen.
Mitä Emmiin tuli, niin hän sulki yksinkertaisesti, tapansa mukaan, oven ja meni ylös huoneeseensa, missä oli viisto katto. Guste mietti keinoja karkoittaakseen hänet sieltäkin. Missä piti vaatteita kuivattaman sateella. Jos Emmi, jolla ei mitään ollut, ei keksinyt itselleen miestä, niin hänet täytyi naittaa alemmaksi säätyään, jollekin kunnon käsityöläiselle! Mutta tosin Emmi esiintyi ulospäin perheen kaikkein hienoimpana, hän seurusteli Brietzenien kanssa… Sillä se katkeroitti Gustea kaikkein eniten, että Emmiä kutsuttiin käymään neiti Brietzenien luona — vaikka nämä eivät olleet koskaan käyneet talossa. Heidän veljensä, luutnantti, olisi ollut velvoitettu niiden illallisten jälkeen, joilla hän oli ollut Daimchenilla, käymään edes kerran vieraisilla, mutta vain Hesslingien yläkertaa hän piti arvolleen sopivana, ja se oli lopultakin loukkaavaa… Emmin seuraelämässä saavuttama menestys ei suojellut häntä kuitenkaan suurten masennusten päiviltä, jolloin hän ei lähtenyt huoneestaan edes aterialle, jotka olivat yhteisiä. Myötätunnosta ja ikävästä Guste meni kerran ylös hänen luokseen, mutta nähdessään hänet Emmi sulki silmänsä ja makasi sohvallaan alasvaluvassa aamunutussaan kalpeana ja kankeana. Saamatta mitään vastausta Guste yritti ottaa tuttavallisesti puheeksi hänen tilansa ja Diederichin. Silloin Emmin jäykät kasvot vääntyivät äkisti, hän kierähti toiselle käsivarrelleen ja osoitti toisella ovea. Guste vastasi hänen suuttuneeseen ilmeeseensä samalla mitalla; Emmi ponnahti pystyyn ja ilmaisi riittävän selvillä sanoilla halunsa jäädä yksin; ja kun vanha rouva Hessling saapui paikalle, niin oli jo päätetty asia, että perheen kumpikin puoli tuli vastaisuudessa syömään erikseen. Diederichiin, jolle Guste itkien kanteli, nämä naisjutut tekivät syvän vaikutuksen. Onneksi hänen mieleensä juolahti ajatus, joka näytti olevan omiaan palauttamaan rauhan. Kun hän taas saattoi hieman puhua, niin hän meni heti Emmin luokse ja ilmaisi hänelle päätöksensä lähettää hänet joksikin aikaa Eschweileriin, Magdan luokse. Hämmästyttävällä tavalla Emmi hylkäsi tämän ehdotuksen. Kun Diederich ei antanut perään, niin Emmi aikoi nostaa melun, mutta hän joutui äkkiä ikäänkuin tuskan valtaan ja alkoi hiljaa ja kiihkeästi pyytää saada jäädä kotiin. Diederich, jonka sydäntä koski, tietämättä miksi, silmäili neuvottomana ympärilleen ja vetäytyi sitten takaisin.
Seuraavana päivänä Emmi ilmestyi päivällisille, aivan kuin ei mitään olisi ollut tapahtunut, äsken maalattuna ja parhaimmalla tuulella. Guste, joka oli sitä pidättyväisempi, iski Diederichille silmää. Tämä luuli ymmärtävänsä, kohotti lasinsa Emmiä kohden ja sanoi veitikkamaisesti: "Maljasi rouva von Brietzen." Silloin Emmi kalpeni. "Älä tee itseäsi naurettavaksi!" hän huusi vihaisesti, heitti pois lautasliinan ja löi oven kiinni perässään. "No, no", murisi Diederich, mutta Guste kohautti vain olkapäitään. Vasta sitten kun vanha rouva Hessling oli poistunut, hän katsoi merkillisesti Diederichiä silmiin ja kysyi: "Luuletko todellakin?" Diederich pelästyi, mutta sai kasvoilleen kuitenkin kysyvän ilmeen. "Minä luulen", selitti Guste, "että herra luutnantti voisi minua silloin vähintäänkin tervehtiä kadulla. Mutta tänään hän teki kaaren." Diederich merkitsi tämän mielettömyydeksi. Guste vastasi: "Jos se on vain minun kuvitteluani, silloin minä kuvittelen vielä muutakin, koska minä nimittäin öisin olen usein kuullut hiivittävän läpi talon, ja tänään sanoi myöskin Minna —." Sitä pitemmälle hän ei päässyt. "Ahaa!" Diederich kuorskui. "Sinä keskustelet palvelijain kanssa! Niin teki äitikin aina. Mutta minä voin vain sinulle sanoa, että sitä minä en salli. Taloni kunniasta minä pidän yksinäni huolta, siinä minä en tarvitse Minnaa enkä sinua, ja jos Te olette toista mieltä, niin pitäkää huolta siitä, että löydätte sen oven, mistä olette taloon tulleetkin!" Tätä miehekästä esiintymistä vastaan Guste ei voinut mitään, mutta hän hymyili kuitenkin kulmainsa alta Diederichin jälkeen, kun tämä poistui.
Diederich oli puolestaan iloinen sen johdosta, että pontevalla esiintymisellään oli tehnyt lopun koko asiasta. Sillä monimutkaisemmaksi kuin elämä jo muutenkin oli, se ei saanut enää käydä. Hänen äänensä sortumista, joka jo oli pidättänyt häntä kolme päivää syrjässä taistelusta, hänen vihollisensa eivät olleet jättäneet käyttämättä hyväkseen. Niin, Napoleon Fischer oli ilmoittanut hänelle vielä sinä aamuna, että "keisarinpuolue" tuli hänelle ylivoimaiseksi ja että se nykyään liian kiivaasti kävi sosialidemokratian kimppuun. Niiden olosuhteiden vallitessa —. Rauhoittaakseen häntä Diederichin oli täytynyt luvata vielä sinä päivänä täyttää velvoituksensa ja vaatia valtuusmiehiltä sosialidemokraattista ammattiyhdistystaloa… Niin hän läksikin, eikä suinkaan vielä tervehtyneenä, kokoukseen — ja vielä hän sai havaita, että tuota taloa koskeva esitys oli juuri tehty, vieläpä herrojen Cohnin ja kumppanien toimesta. Vapaamieliset kannattivat sitä, se tuli sellaisenaan hyväksytyksi. Diederich, joka tahtoi Cohnin ja kumppanien kansallista petosta äänekkäästi moittia, saattoi vain haukkua: tuo salakavala kepponen oli taas ryöstänyt häneltä äänen. Tuskin hän oli saapunut kotiin, kun hän antoi Napoleon Fischerin tulla puheilleen.
"Olette vapaa palveluksestani!" haukkui Diederich. Konemestari virnisti epäluuloisesti. "Hyvä", hän sanoi ja aikoi mennä.
"Seis!" haukkui Diederich. "Luulkaa vain pääsevänne tästä näin vähällä! Jos Te lyöttäydytte vapaamielisiin, niin silloin saatte luottaa siihen, että minä teen tunnetuksi meidän sopimuksemme! Ja silloin saatte jotakin kokea!"
"Politiikka on politiikkaa", sanoi Napoleon Fischer olkapäitään kohauttaen. Ja kun Diederich sellaista kyynillisyyttä nähdessään ei voinut enää haukkua, niin Napoleon Fischer tuli tutunomaisesti lähemmäksi, vähällä piti, ettei taputtanut häntä olalle. "Herra tohtori", hän sanoi hyväntahtoisesti, "älkää kuitenkaan tehkö sillä lailla. Me molemmat: no niin, minä sanon vain, me molemmat…" Ja hänen irvistyksessään oli niin paljon vaatimusta ja muistutusta, että Diederich kauhistui. Nopeasti hän tarjosi Napolen Fischerille sikaarin. Fischer poltti ja sanoi:
"Jos toinen meistä molemmista ensin alkaa puhua, niin missä silloin toinen lopettaa! Olenko oikeassa, herra tohtori? Mutta mehän emme ole mitään vanhoja kielikelloja, joiden täytyy aina heti toitottaa kaikki, kuten esimerkiksi herra Buck."
"Miten niin?" kysyi Diederich soinnuttomasti ja johtui toisesta ahdistuksesta toiseen. Konemestari oli hämmästyvinään. "Ettekö sitä tiedä? Herra Buck kertoo kuitenkin kaikkialla, että Te ette tarkoita niin pahaa tuolla kansallisella melullanne. Te tahtoisitte vain saada Gausenfeldin halvemmalla ja ajattelette, että saatte sen halvemmalla, jos Klüsing pelkää tiettyjen tarjousten peruuttamista, koska hän ei ole kansallinen."
"Kertooko hän sitä?" kysyi Diederich kivettyneenä.