"Kertoo", toisti Fischer. "Hän sanoo myöskin puhuvansa Teidän hyväksenne Klüsingille. Sitten Tekin kyllä rauhoitutte, hän sanoo."
Silloin Diederich pääsi lumouksesta. "Fischer!" hän lisäsi lyhyellä haukahduksella. "Pankaa merkille, mitä nyt seuraa. Te tulette vielä näkemään vanhan Buckin katuojassa ja kerjäävän. Niinpä niin! Siitä minä pidän huolen, Fischer. Hyvästi."
Napoleon Fischer oli poistunut, mutta Diederich haukkui vielä kauan huoneessaan, polkien jalkaansa. Tuo lurjus! Tuo kiero kunnonmies! Kaiken vastarinnan takana oli vanha Buck, Diederich oli sitä aina aavistanut. Cohnin ja kumppanien esitys oli ollut hänen työtään — ja nyt tuo hävytön parjaus Gausenfeldin suhteen. Diederichin sisin nousi kapinaan, keisarille uskollisen mielialansa lahjomattomuudessa hän hyppäsi pystyyn. "Ja mistä hän sen tietää?" hän ajatteli vihaisessa suuttumuksessaan. "Onko Wulckow myynyt minut? Kaikkihan jo uskovat, että minä pelaan kaksinaamaista peliä?" Sillä Kunze ja muut olivat hänestä näyttäneet tänään huomattavasti kylmenneiltä; he eivät nähtävästi pitäneet enää tarpeellisena ilmaista hänelle kaikkea, mitä tapahtui? Diederich ei kuulunut komiteaan, hän oli uhrannut asialle persoonallisen kunnianhimonsa. Eikö hän kenties sen vuoksi ollutkaan keisarin puolueen oikea perustaja?… Kaikkialla kavallusta, juonia, vihamielistä epäilystä — missään ei suoraa saksalaista uskollisuutta.
Kun hän saattoi vain haukkua, niin hänen täytyi seuraavassa vaalikokouksessa avuttomana katsella, miten Zillich — oli selvää, mistä persoonallisista syistä — antoi Jadassohnin puhua ja miten Jadassohn sai osakseen myrskyisän suosion hyökätessään niiden isänmaattomien toverien kimppuun, jotka tulivat äänestämään Napoleon Fischeriä. Diederich sääli tätä valtiomiehelle vähemmän sopivaa menettelyä, hän tunsi olevansa paljon yläpuolella Jadassohnia. Toiselta puolen ei voinut jäädä huomaamatta, että Jadassohn, mitä pitemmälle hän antoi menestyksensä houkutella itsensä, tapasi, sitä äänekkäämpää hyväksymistä tiettyjen kuulijain taholta, jotka mitenkään eivät tehneet kansallista vaikutusta, vaan kuuluivat silminnähtävästi Cohnin ja Heuteufelin leiriin. Heitä oli epäillyttävä joukko — ja Diederich, kaikkien näiden ympärilläolevien ansojen ärsyttämänä, näki tämänkin manööverin keskellä verivihollisensa, hänet, joka kaiken pahan johti, vanhan Buckin.
Vanhalla Buckilla oli siniset silmät, ihmisystävällinen hymy, ja kuitenkin hän oli kieroin kaikista koirista, jotka ahdistivat oikeamielisiä. Vanha Buck ei jättänyt hänen ajatuksiaan rauhaan. Illallisilla, perhelampun valossa, hän ei vastannut mihinkään kysymyksiin: hän mietti keinoja vanhaa Buckia vastaan. Erittäin katkeroitti häntä se seikka, että oli pitänyt tuota vanhusta hampaattomana jaarittelijana, ja nyt hän näyttikin hampaansa. Hänen kaikkien ihmisystävällisten puheenparsiensa jälkeen tämä vaikutti uhkamieliseltä, siltä kuin Buck olisi tahtonut sanoa, ett'ei sentään antanut itseään niin yksinkertaisesti niellä. Tuo teeskennelty lempeys, jolla hän oli ollut osoittavinaan sitä, että oli antanut Diederichille anteeksi lankonsa perikatoon saattamisen! Miksi hän oli tukenut häntä ja saattanut hänet valtuusmieheksi? Vain siksi, että Diederich olisi paljastanut itsensä ja ollut helpommin siepattavissa! Vanhuksen silloinen kysymys, tahtoiko Diederich myydä kaupungille tonttinsa, osoittautuikin nyt mitä vaarallisimmaksi ansaksi. Diederich tunsi, että hänen lävitseen oli katsottu alun pitäin; hänestä tuntui nyt siltä, kuin vanha Buck olisi ollut näkymättömänä läsnä, tupakansavussa, silloin kun hän oli salaisessa keskustelussa presidentti von Wulckovin kanssa; ja kun Diederich oli eräänä synkkänä talviyönä hiipinyt Gausenfeldiin, piilottautunut ojaan ja sulkenut silmänsä, jotka kenties kipinöitsivät, niin vanha Buck oli mennyt siitä ohi ja väijynyt häntä… Hengessään hän näki tuon vanhuksen kumartuvan hänen ylitseen ja ojentavan valkean pehmeän kätensä auttaakseen häntä ojasta. Tuo hyvyys hänen piirteissään oli törkeätä ivaa, sietämättömintä. Hän tahtoi masentaa Diederichin ja ohjata hänet juonillaan entiselle tielle kuten tuhlaajapojan. Mutta nähdä saatiin, kuka lopulta tuli syömään rapaa!
"Mikäs sinun on, rakas poikani?" kysyi rouva Hessling, sillä Diederich oli vihasta ja tuskasta raskaasti voihkaissut. Diederich pelästyi; tällä hetkellä Emmi astui huoneeseen, hän oli Diederichin mielestä jo useampia kertoja tehnyt sen, — meni ikkunalle, kurkotti ulos päätään, huokasi aivan kuin olisi ollut yksin, ja kääntyi mennäkseen tiehensä. Guste katseli hänen jälkeensä; kun Emmi meni Diederichin ohi, niin Guste katseli heihin molempiin pilkallisesti, mistä Diederich pelästyi vielä enemmän: sillä Gusten hymy oli kumouksellista, sellaista, mikä oli ominaista Napoleon Fischerille. Sillä lailla hymyili Guste. Diederich rypisti otsaansa kauhusta ja huusi: "Mitäs tämä on!" Mitä nopeimmin Guste kätkeytyi paikkaustyöhönsä, mutta Emmi jäi seisomaan ja katsoi veljeensä elottomilla silmillä, jollaiset hänellä nyt usein oli. "Mikäs sinun on?" kysyi Diederich, ja kun Emmi pysyi mykkänä: "Ketäs sinä koetat keksiä kadulta?" Emmi kohotti vain olkapäitään, hänen ilmeessään ei ilmennyt mitään muutosta. "Niin, mikäs sinun on?" toisti Diederich hiljemmin, sillä Emmin katse ja ryhti, jotka näyttivät merkillisen miettiviltä, estivät veljen puhumasta kovemmin. Lopulta sisko avasi suunsa.
"Olisi voinut olla niin, että molemmat neiti von Brietzenit olisivat vielä tulleet."
"Näin iltamyöhällä?" kysyi Diederich. Silloin Guste sanoi: "Koska me olemme siihen kunniaan niin tottuneet. Ja ylipäänsä, he matkustivat jo eilen äitinsä kanssa. Jos he eivät käy hyvästijättämässä jotakin, jota eivät ollenkaan tunne, niin heidän sopii mennä talon ohitse."
"Miten niin?" tokasi Emmi.
"Juuri siten!" Ja kasvot ylen loistavina ja riemuiten Guste purki suunsa. "Luutnantti matkustaa myöskin pian perässä. Hänethän on siirretty." Pieni vaitiolo, silmäys. "Hän haki itselleen siirron."