"Sinä valehtelet", sanoi Emmi. Hän oli horjahtanut, näkyi, että hän jäykisti itsensä. Pää hyvin pystyssä hän kääntyi pois ja antoi uutimen laskeutua perässään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vanha rouva Hessling pani kätensä ristiin sohvallaan, Guste katseli uhkamielisesti Diederichiä, joka läähättäen kulki ympäri huonetta. Kun Diederich saapui taas ovelle, niin hän säpsähti. Oven raosta hän näki Emmin, joka istui ruokasalissa eräällä tuolilla tai roikkui kokoonlyhistyneenä, aivan kuin olisi ollut sidottu ja sinne heitetty. Emmi vavahti, sitten hän käänsi kasvonsa lamppuun päin; äsken ne olivat olleet aivan kalpeat, nyt ne olivat tulipunaiset, katse ei ilmaissut mitään — ja äkkiä hän hypähti pystyyn, liikahti äkisti ja syöksyi pois vihaisin, epävarmoin askelin, satuttaen itseään, tuntematta kipua, syöksyi pois kuten sumussa tai höyryssä… Diederich kääntyi kasvavassa tuskassa vaimonsa ja äitinsä puoleen. Kun Gustessa näytti olevan kunnioituksenpuutetta, niin hän keräsi kaiken käyttäytymiskykynsä ja läksi jäykkänä Emmin jälkeen.

Hän ei ollut vielä päässyt portaille, kun ylhäällä ovi lyötiin jo kiinni, lukittiin ja pantiin reikeliin. Silloin alkoi Diederichin sydän lyödä niin kovasti, että hänen täytyi pysähtyä. Kun hän oli päässyt ylös, niin hän saattoi vain heikolla, hengettömällä äänellä pyytää päästä sisään. Ei mitään vastausta, mutta hän kuuli jotakin kalinaa pesupöydän luota — ja äkkiä hän heilutti käsiään, huusi, löi nyrkillään ovea vastaan ja huusi rumasti. Omalta melultaan hän ei kuullut, miten Emmi avasi, ja huusi vieläkin, vaikka tämä oli jo hänen edessään. "Mitäs sinä tahdot?" kysyi Emmi vihaisesti, minkä jälkeen Diederich tointui. Rouva Hessling ja Guste tähyilivät ylöspäin pitkin portaita kysyvän kauhistuneina. "Pysykää alhaalla!" komensi Diederich ja työnsi Emmin takaisin huoneeseen. Hän sulki oven. "Tätä ei muiden tarvitse haistaa", hän sanoi ja otti pesuvadista pienen sienen, josta tippui kloroformia. Hän piteli sitä ojennetuin käsin loitolla itsestään ja kysyi tiukasti: "Mistäs sinä olet tätä saanut?" Emmi heitti päätään taaksepäin, katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään. Mitä kauemmin tätä kesti, sitä enemmän tuo kysymys tuntui Diederichistä menettävän merkitystään, vaikka se oikeuden kannalta olikin aivan ensiluokkaisen tärkeä. Lopulta hän meni yksinkertaisesti ikkunan luo ja heitti tuon sienen pihalle. Kuului läiskäys, se oli pudonnut ojaan. Diederich huokasi helpoituksesta.

Nyt oli Emmillä kysyttävää. "Mitäs sinä täällä oikeastaan toimitat?
Salli minun tehdä, mitä minä tahdon!"

Tätä ei Diederich ollut odottanut. "Niin, mitäs — mitäs sinä sitten tahdot tehdä?"

Emmi katsoi syrjään, sanoi sitten olkapäitään kohauttaen: "Sinulle se on samantekevä."

"No mutta kuulepas!" Diederich suuttui. "Jollet sinä enää välitä taivaallisesta tuomaristasi, mitä seikkaa minä kokonaan paheksin, niin ainakin voisit hitusen verran ajatella meitä täällä kotona. Ihminen ei ole yksin maailmassa."

Emmin välinpitämättömyys loukkasi häntä kovasti. "Pyydän päästä häväistysjutusta kotonani! Minä olen ensimäinen, jota se koskee."

Äkkiä Emmi katsahti häneen. "Entäs minä?"

Diederich huohotti. "Minun kunniani —!" Mutta hän lopetti samalla; Emmin ilme, jota Diederich ei ollut koskaan huomannut niin paljonpuhuvaksi, valitti ja ivasi yht'aikaa. Hämmennyksissään Diederich meni ovelle. Täällä hänen mieleensä juolahti, mistä oikeastaan oli kysymys.

"Veljenä ja kunnianmiehenä minä tulen muutoin omasta puolestani täyttämään täysin velvollisuuteni. Minä saan odottaa, että sinä tällä välin noudatat äärimmäistä varovaisuutta." Katsahtaen pesuvatiin, mistä tuli vielä tuoksua: