"Ei", toisti Mahlmann ja nauroi hirveästi. Mitä suurimmalla painoilla sanoi Diederich: "Silloin näytätte Te ylipäänsä huijarilta. Eräänlaisia patenttihuijareita pitäisikin olla olemassa."
Mahlmann ei nauranut enää; hänen pienessä päässään olevat silmät olivat tulleet pahanilkisiksi, ja hän nousi ylös. "Nyt Te saatte laputtaa", hän sanoi ilman mitään mielenliikutusta. "Minä voisin maksaa samalla mitalla, mutta minun apulaiseni ovat viereisessä huoneessa, eikä heidän pidä saada kuulla mitään sellaista."
Hän tarttui Diederichin olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi häntä edellään. Yrittäessään riistäytyä irti sai Diederich joka kerta aimo töyttäyksen.
"Minä vaadin hyvitystä", hän huusi, "minä vaadin Teidät kaksintaisteluun."
"Mehän taistelemme jo, ettekö sitä huomaa? Sitten kutsun minä tähän vielä erään kolmannen." Hän avasi oven. "Friedrich!" Ja Diederich joutui kaappaajan kynsiin, joka toimitti hänet alas kadulle. Mahlmann huusi hänen jälkeensä:
"En tarkoita mitään pahaa, ystäväiseni. Jos Teillä joskus toiste on jotakin sydämellänne, niin tulkaa vain rauhallisesti takaisin."
Diederich laittoi itsensä kuntoon ja läksi tiehensä hyvässä järjestyksessä. Sitä pahempi Malhmannille, että hän käyttäytyi sillä lailla! Diederichin ei tarvinnut syyttää itseään mistään; kunniatuomioistuimen edessä hän olisi loistavasti pitänyt puolensa. Jotakin perin sopimatonta oli siinä, että jokin yksityinen ihminen saattoi uskaltaa niin paljon; Diederich oli loukkaantunut kaikkien yhdistysten puolesta. Toiselta puolen ei ollut kiellettävissä, että Mahlmann oli huomattavasti verestänyt Diederichin vanhaa kunnioitusta. "Aivan tavallinen koira", ajatteli Diederich. "Mutta sellainen sitä pitää olla…"
Kotona odotti häntä kirjoihin merkitty kirje.
"Nyt voimme me matkustaa pois", sanoi Hornung.
"Miten niin me? Minä tarvitsen itse rahani."