"Sinä lasket varmastikin leikkiä. Minä en voi jäädä tänne yksikseni istumaan."
"Hae sitten itsellesi seuraa!"
Diederich päästi sellaisen naurun, että Hornung luuli häntä totisesti hulluksi. Sitten matkusti hän todellakin.
Matkalla hän vasta huomasi, että osoite oli hänen äitinsä kirjoittama. Sepäs oli tavatonta… Hänen viimeisen korttinsa jälkeen, niin äiti kirjoitti, oli hänen isänsä tila käynyt vielä huonommaksi. Miksi Diederich ei ollut tullut.
"Meidän täytyy olla valmistautuneet vastaanottamaan kaikkein kauheinta. Jos sinä tahdot vielä kerta nähdä meidän syvästi rakastetun isämme, niin älä silloin viivyttele enää, poikani!"
Tämän sanontatavan johdosta Diederichistä tuntui vastenmieliseltä.
Hän päätti olla yksinkertaisesti uskomatta äitinsä sanoja.
"Naisiin minä en ylipäänsä luota ollenkaan, eikä minun äitini ole täysjärkinen."
Siitä huolimatta herra Hessling veti viimeisiä hengenvetojaan
Diederichin saapuessa.
Näky valtasi Diederichin sillä lailla, että hän jo kynnyksellä purskahti vallan muodottomaan ulvontaan. Hän hoiperteli vuodetta kohden, ja hänen kasvonsa olivat pian märät kuten pesussa. Käsiään hän räpytteli linnunsiipien tavoin ja antoi niiden voimattomina läpsähtää lonkkiaan vastaan. Äkkiä huomasi hän peitteellä isän oikean käden, polvistui ja suuteli sitä. Rouva Hessling, aivan tyynenä ja pienenä miehensä viimeisiä hengenvetojakin katsellessaan, menetteli samoin vasemman käden kanssa. Diederich ajatteli sitten, miten tämä koukistunut, musta sormen kynsi oli iskenyt hänen poskeensa, kun isä antoi hänelle korvapuustin, ja hän itki ääneen. Siitäkin selkäsauna, että oli varastanut lumpuista saatuja nappeja! Tuo käsi oli ollut hirveä; Diederichin sydäntä kouristi, kun hänen piti nyt se menettää. Hän tunsi, että hänen äitinsä ajatteli samaa, ja äiti aavisti poikansa ajatukset Äkkiä he vaipuivat sängyn päällä toistensa syliin.
Surunvalitusvierailujen aikana Diederich oli jo entisellään. Hän edusti koko Netzigissä Uusteutoniaa, piukasti ja varmana tavoistaan, näki itseään töllisteltävän ja unohti melkein, että hänellä oli surua. Vanhaa herra Buckia vastaan hän meni aina ulko-ovelle asti. Netzigin suurmiehen lihavuus kävi majesteettiseksi hänen kiiltävässä kävelytakissaan. Arvokkaasti kantoi hän käännettyä silinterihattuaan edessään, ja hänen toinen, mustasta kintaasta vapautettu kätensä, jonka hän ojensi Diederichille, tuntui hämmästyttävän hentolihaksiselta. Hänen sinisten silmäinsä katse tunki lämpimänä Diederichiin, ja hän sanoi: