"Teidän isänne oli kunnon kansalainen. Nuori mies, tulkaa sellaiseksi! Kunnioittakaa aina kanssaihmistenne oikeuksia! Sitä vaatii Teiltä teidän oma ihmisarvonne. Minä toivon, että tulemme vielä yhdessä työskentelemään yhteishyvän hyväksi. Te tulette nyt nähtävästi pitämään huolen tutkintojenne suorittamisesta."
Diederich saattoi tuskin saada kyllä-sanaa sanotuksi, siinä määrin häiritsi häntä kunnioitus vanhaa Buckia kohtaan. Vanha Buck kysyi kevyemmällä äänellä:
"Onko minun nuorin poikani jo käynyt Teitä tapaamassa Berlinissä?
Eikö? Oo, se hänen pitää tehdä. Hän opiskelee nyt myöskin siellä.
Mutta tulee kaiketi pian suorittamaan asevelvollisuutensa. Joko Te
olette sen tehnyt?"
"En" — ja Diederich punastui kovin. Hän änkytti jotakin puolustuksekseen. Tähän asti oli hänelle ollut aivan mahdotonta keskeyttää opintojaan. Mutta vanha Buck kohautti olkapäitään, aivan kuin tuo este olisi ollut riittämätön.
Isän testamentissa määrättiin Diederich molempien sisariensa holhoojaksi vanhan kirjanpitäjän Sötbierin ohella. Sötbier ilmoitti hänelle, että seitsemänkymmenentuhannen markan pääoma oli olemassa sitä varten, että käytettäisiin tyttärien myötäjäisiksi. Ei edes korkoihin saanut kajota. Tehtaan puhdas voitto oli viime vuosina noussut keskimäärin yhdeksääntuhanteen markkaan. "Eikö enempään?" kysyi Diederich. Sötbier katsahti häneen, ensin hämmästyneesti, sitten moittivasti. Jos nuori herra olisi voinut kuvitella, miten hänen autuaasti nukkunut isänsä ja Sötbier olivat tahtoneet viedä liikettä eteenpäin. Varmasti se saattoi vielä laajeta…
"No niin, hyv' on", sanoi Diederich. Hän huomasi, että paljon oli korjaamisen varaa. Neljännellä osalla yhdeksästätuhannesta markasta piti hänen tulla toimeen? Tämä vainajan vaatimus kauhistutti häntä. Kun hänen äitinsä väitti, että autuaana kuollut oli kuolinvuoteellaan ilmaissut luottavansa siihen, että sai pojastaan Diederichistä työnsä jatkajan, ja että Diederich ei tullut koskaan menemään naimisiin, jotta saattoi aina pitää huolta omaisistaan, niin Diederich päästi äkisti suustaan: "Isä ei ollut niin sairaalloisen tunteellinen kuin sinä, eikä liioin valehdellut." Rouva Hessling luuli kuulleensa vainajan niin sanoneen ja mukautui. Diederich käytti tätä tilaisuutta hyväkseen kohottaakseen kuukausirahaansa viidelläkymmenellä markalla.
"Ensinnäkin", hän sanoi karkeasti, "minun on suoritettava asevelvollisuuttani. Se maksaa, mitä maksaa. Pikkumaisista rahahistorioistanne Te voitte puhua minulle myöhemmin."
Hän piti itsepintaisesti kiinni vaatimuksestaan päästä Berliniin. Isän kuolema oli herättänyt hänessä villin vapaudentunteen. Öisin hän toisin näki unta, että vanha herra tuli konttorista niine kauhistuneine kasvoineen, jotka hänellä ruumiina oli ollut — ja hikoillen Diederich heräsi.
Hän matkusti äidin siunauksella varustettuna. Gottlieb Hornungia ja heidän yhteistä Rosaansa hän ei voinut enää käyttää ja muutti toiseen paikkaan asumaan. Uusteutoneille hän osoitti sopivalla tavalla muuttuneet olosuhteensa. Iloinen ylioppilasaika oli ohi. Jäähyväisjuomingit! Hierottiin surusalamanderit, jotka olivat määrätyt Diederichin vanhalle herralle, mutta jotka saattoivat sopia myöskin hänelle ja hänen kauneimmalle kukoistusajalleen. Pelkästä antautumuksesta hän joutui pöydän alle, kuten sinä iltana, jolloin hänestä tuli juomaseuran jäsen; ja nyt oli hän vanha herra.
Ankaran kohmeloisena seisoi hän seuraavana päivänä muiden nuorten miesten kerralla, jotka hänen tavallaan olivat ilkialasti, esikuntalääkärin edessä. Tämä herra katseli inhoten kaikkea sitä ihmislihaa, mikä oli tuotu hänen tarkastettavakseen; mutta Diederichin maha sai hänen katseensa pilkalliseksi, kaikki nauraa virnistelivät, eikä Diederichkään voinut muuta kuin luoda katseensa mahaansa, mikä oli käynyt punaseksi… Esikuntalääkäri oli taas täysin totisena. Eräälle, joka ei kuullut niin hyvin kuin asetus edellytti, kävi huonosti, sillä tunnettiinhan toki teeskentelijät! Eräs, jonka nimenä oli päällepäätteeksi Levysohn, sai neuvon: "Jos Te minua vielä kerran vaivaatte, niin peskäähän edes itsenne!" Diederichille sanottiin: