"Teidän rasvanne me tulemme sulattamaan pois. Neljä viikkoa palvelusta, ja minä vakuutan Teille, että näytätte kristityltä."
Sillä oli hän hyväksytty. Hyljätyt pukeutuivat sellaisella kiireellä, että olisi luullut kasarmin heitä polttavan. Kelvollisiksi katsotut katselivat toisiaan tutkiskellen syrjästä ja poistuivat vitkaan, ikäänkuin olisivat odottaneet, että jokin raskas käsi olisi laskeutunut heidän olkapäilleen. Eräs, näyttelijä, jolle hänen kasvoistaan päättäen kaikki oli samantekevää, asettui vielä kerran lääkärin eteen ja sanoi kuuluvasti, huolellisesti ääntäen: "Minä tahtoisin vielä lisätä, että olen homoseksuaalinen."
Esikuntalääkäri perääntyi, hän oli punastunut. Äänettömästi hän sanoi: "Sellaisia sikoja me emme tosin voi käyttää mihinkään."
Diederich ilmaisi tuleville tovereilleen suuttumuksensa sellaisen hävyttömän käyttäytymisen johdosta. Sitten puhutteli hän vielä sitä aliupseeria, joka äsken oli mitannut hänen pituutensa, ja vakuutti olevansa iloinen. Siitä huolimatta kirjoitti hän Netzigiin tohtori Heuteufelille, joka oli hänen nuorena ollessaan pensselöinyt hänen kurkkuaan, ja kysyi, eikö tämä olisi ottanut todistaakseen, että hän, Diederich, oli risa- ja riisitautinen. Hän ei tietenkään voinut rääkkäyttää itseään piloille. Mutta vastauksessa sanottiin, että hänen ei vain pitänyt pelätä ja että palveleminen oli oleva hänelle terveellistä. Niin jätti Diederich jälleen asuntonsa ja ajoi kampsuineen kasarmille. Jos siellä piti asua kaksi viikkoa, niin säästyihän vuokra siltä ajalta.
Heti alkoivat telineliikkeet, juoksut ja muut henkeäahdistavat harjoitukset. Komppanioittain heidät sijoitettiin käytäviin, joita kutsuttiin "vaikutusalueiksi". Luutnantti von Kullerow esiintyi kuvaamattoman kopeasti. Yksivuotisiin (vapaaehtoisiin) hän ei katsahtanut koskaan muuten kuin toisella, nyrpistetyllä silmällään. Äkkiä hän huusi: "Harjoittaja!" ja antoi aliupseereille määräyksen, minkä jälkeen kääntyi halveksuen pois. Harjoituksissa kasarmin pihalla, rivien muodostamisessa, hajottamisessa ja paikanvaihdossa ei tavoteltu mitään muuta kuin "nahkapoikien" uuvuttamista. Niin, Diederichistä tuntui hyvältä, että täällä kaikki, kohtelu, puhuttelu, koko sotilaskomento pyrki ennen kaikkea alentamaan persoonallisen arvon pienimpään mahdolliseen määräänsä. Ja se teki häneen mahtavan vaikutuksen, se herätti hänessä, niin kehnossa tilassa kuin olikin ja juuri sen vuoksi, syvän kunnioituksen ja jonkinlaisen itsemurhaajan haltioitumisen. Periaate ja ihanne oli ilmeisesti sama kuin uusteutooneilla, sitä seurattiin vain ankarammin. Hauskuushetket hävisivät, hetket, jolloin sai muistella olevansa ihminen. Äkisti ja korjaamattomasti vaivuttiin aina täin tasalle, alku- ja raaka-aineeksi, jota mittaamaton tahto vanutti ja velloi. Mielettömyyttä ja turmelusta olisi ollut, jos vain kaikkein sisimmässä sydämessäänkin olisi tehnyt vastarintaa. Korkeintaan sai, vastoin omaa vakaumustaan, usein masentua. Diederich oli juostessaan kaatunut, hänen jalkansa oli kipeä. Ei niin, että hänen olisi juuri täytynyt ontua, mutta hän ontui ja sai jäädä jälkeen, kun komppania marssi "maaseudulle". Saavuttaakseen sen hän joutui ensin astumaan kapteenin eteen. "Herra kapteeni, anteeksi —" Mikä hirvittävä tapaus! Hän oli aavistamattaan puhutellut voimaa, jolta piti ottaa käskyt mykkänä ja hengessään polvistuneena! Jonka "kaittavaksi" ihminen vain voi antaa itsensä! Kapteeni jyrisi ukkosen tavoin, niin että aliupseerit juoksivat kokoon, kasvoilla ilme, josta näkyi häväistyksen aiheuttama suuttumus. Seurauksena oli, että Diederich ontui vielä pahemmin ja hänen lomaansa oli pidennettävä yhdellä päivällä. Aliupseeri Banselow, joka oli vastuussa yksivuotisensa rikoksesta, sanoi vain Diederichille: "On siinäkin olevinaan sivistynyt ihminen!" Hän oli siihen tottunut, että kaikki paha läksi yksivuotisista. Banselow nukkui miesten huoneessa erään lauta-aidan takana. Kun valo sammutettiin, niin miehet laskivat rivoja juttuja, kunnes aliupseeri huusi väliin suuttuneena: "On siinäkin olevinaan sivistyneitä, ihmisiä!" Huolimatta pitkästä kokemuksestaan hän odotti aina yksivuotisilta suurempaa älyä ja parempaa käyttäytymistä kuin muilta ihmisiltä ja pettyi aina uudestaan. Diederichissä hän ei suinkaan nähnyt kaikkein pahinta. Olut, jonka joku maksoi, ei vaikuttanut yksistään Banselowin käsityskantaan. Hän kiinnitti enemmän huomiota iloisen alistumisen sotilaalliseen henkeen, ja sitä oli Diederichissä. Opetustunneilla voitiin häntä pitää muille mallina. Diederich näyttäytyi olevan täynnään uskollisuuden ja kunniantunnon sotilaallisia ihanteita. Mitä tunnusmerkkeihin ja arvojärjestykseen tuli, hänellä näytti olevan siinä synnynnäinen aisti. Banselow sanoi: "Nyt minä olen herra komentava kenraali", ja Diederich käyttäytyi heti sillä lailla, kuin olisi sen uskonut. Mutta kun kuului: "Nyt minä olen kuninkaallisen perheen jäsen", niin silloin Diederich käyttäytyi tavalla, joka pakotti aliupseerin hymyilemään suuruuden hulluudesta.
Yksityiskeskustelussa, sotilaskrouvissa, Diederich ilmoitti esimiehelleen olevansa innoissaan sotilaselämästä. "Sulautuminen suureen kokonaisuuteen!" hän sanoi. Hän ei toivonut koko maailmassa muuta kuin saada kokonaan jäädä siihen. Ja hän oli vilpitön — mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hän iltapäivällä, harjoituksissa "maaseudulla", ei toivonut mitään muuta kuin saada laskeutua hautaan ja lakata kokonaan olemasta. Uniformu, joka muutenkin oli leikattu liian ahtaaksi piukkuuden vuoksi, muuttui aterian jälkeen oikeaksi kidutuskoneeksi. Mitä hyötyä hänellä oli siitä, että kapteeni komennuksensa mukaan kulki ympäri hevosenselässä sanomattoman uljaana ja sotaisena, kun hän itse juoksi ja ähkyi ja tunsi ruuan hölskyvän sulamattomana vatsassaan. Asiallinen haltioituminen, johon Diederich oli täysin valmis, sai väistyä syrjään persoonallisen hädän tieltä. Jalkaa pakotti taas; ja Diederich tarkkasi kipua siinä pelokkaassa, itseänsä halveksivassa toivossa, että se olisi tullut vielä pahemmaksi, niin pahaksi, ettei olisi tarvinnut enää lähteä "maaseudulle", että hän ei kenties olisi voinut enää olla harjoituksissa kasarmin pihalla ja että hänet olisi ollut vapautettava palveluksesta!
Tultiin siihen, että hän sunnuntaina läksi tapaamaan erään yhdistystoverinsa isää, joka oli terveyssalaneuvos. Punaisena häpeästä Diederich sanoi, että hänen täytyi pyytää hänen apuaan. Hän oli haltioissaan armeijasta, tuosta suuresta kokonaisuudesta, ja olisi mitä kernaimmin ollut valmis jäämään siihen kokonaan. Siinä oli suurenmoisessa liikkeessä mukana, niin sanoaksemme osana mahdista, ja tiesi aina, mitä oli tehtävä: se oli ihana tunne. Mutta kun kerta jalka oli kipeä. "Niin pitkälle ei saa sentään mennä, että se tulee käyttökelvottomaksi. Sitäpaitsi minulla on äiti ja sisar elätettävinä." Salaneuvos tutki häntä. "Uusteutonia on tienviitoittaja", hän sanoi. "Minä satun tuntemaan Teidän esikuntaylilääkärinne." Tämän oli Diederich saanut kuulla osakuntatoveriltaan. Hän sulkeutui suosioon, täynnä huolestunutta toivoa.
Tämä toivo vaikutti sen, että Diederich seuraavana aamuna tuskin enää saattoi astua jalallaan. Hän ilmoitti itsensä sairaaksi. "Kukas Te olette, miksikäs te vaivaatte minua?" — ja esikuntalääkäri tarkasteli häntä, "Te näytätte itse elämältä, Teidän vatsannehan on pienentynyt." Mutta Diederich seisoi tiukkana ja pysyi kipeänä; esimiehen täytyi suostua toimittamaan tarkastuksen. Kun hän oli nähnyt tuon jalan, niin hän selitti tulevansa voimaan pahoin, jollei sytyttänyt sikaariansa. Kuitenkaan ei jalassa ollut mitään havaittavissa. Esikuntalääkäri työnsi sen vihoissaan tuolilta. "Suorittakaa palveluksenne, lopettakaa, lähtekää" — ja Diederich sai mennä. Mutta keskellä harjoitusta häneltä pääsi äkkiä huudahtus, ja hän kaatui maahan. Hänet kannettiin "revieriin", lievemmin sairastuneiden joukkoon, missä oli rahvaan haju eikä mitään syötävätä. Sillä omaa ruokaa, joka oli yksivuotisille sallittu, oli tänne vaikea hankkia, ja muiden osuudesta hän ei saanut mitään. Nälän johdosta hän ilmoitti itsensä terveeksi. Eroitettuna kaikesta inhimillisestä suojeluksesta, vailla kaikkia porvarillisen maailman siveellisiä oikeuksia, hän oli synkän kohtalonsa kourissa; mutta eräänä aamuna, kun kaikki toivo oli jo rauennut, haettiin hänet harjoituksista esikuntaylilääkärin huoneeseen. Tämä korkea esimies halusi häntä tutkia. Hänellä oli ujo, inhimillinen ääni, mikä sitten muuttui jälleen sotilaallisen karkeaksi, tekemättä silti mitään selvää vaikutusta. Hänkään ei näyttänyt mitään oikeata keksivän, mutta tulos hänen asiaanpuuttumisestaan oli yhtä kaikki toinen. Diederichin piti vain suorittaa palvelustaan "toistaiseksi", myöhemmin asia kyllä järjestyi. "Tuolla jalalla…"
Muutamia päiviä myöhemmin tuli eräs "revierissä" toimiva apulainen Diederichin luokse ja piirsi tahritulle paperille tuon kohtalokkaan jalan kuvan. Diederich sai istua odotushuoneessa. Esikuntalääkäri sattui paikalle ja käytti tilaisuutta ilmaistakseen täyden halveksumisensa. "Ei edes lautajalka! Löyhkää laiskuudelta!" Mutta silloin avattiin ovi, ja esikuntaylilääkäri, lakki päässä, astui huoneeseen. Hänen käyntinsä oli kiinteämpi ja itsetietoisempi kuin tavallisesti, hän ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle, vaan asettui suoraan ja äänettömästi alaisensa eteen, luoden synkän ja ankaran katseen tämän lakkiin. Esikuntalääkäri yskähti, hänen täytyi pakostakin tuntea olevansa asemassa, missä tutunomaista virkaveljeyttä ei enää sallittu. Hän tointui nyt, otti lakin päästään ja seisoi tiukkana. Sitten näytti esimies hänelle paperia jalan ohella, puhui hiljaa ja sellaisella äänenpainolla, mikä käski häntä näkemään jotakin, jota ei ollut olemassakaan. Esikuntalääkäri vilkuili vuoronperään esimieheensä, paperiin ja Diederichiin. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen: oli nähnyt kaiken, mitä oli käsketty katsomaan.
Kun esikuntaylilääkäri oli poistunut, niin esikuntalääkäri lähestyi Diederichiä. Kohteliaasti ja nauraen hiljaista ymmärtämyksen naurua hän sanoi: