"Me myöskin olemme menetelleet lojaalisesti."
"Sitä Te ette usko itsekään. Te olette lähennellyt Heuteufeliä. Hän on jo suostunut Teidän patsashankkeeseenne. Jos Te ette vielä tänään siirry liehuvin lipuin hänen leiriinsä, niin sen Te teette varmasti uusintavaaleissa ja petätte kansan alhaisesti."
Napoleon Fischer otti vielä pitkän askeleen vuodetta kohden, käsivarret ristissä. "Teidän tulee vain tietää, herra tohtori, että me pidämme silmämme auki."
Diederich huomasi olevansa vuoteessaan avuton ja vastustajan valtaan joutunut. Hän koetti häntä rauhoittaa. "Minä tiedän, Fischer, että Te olette suuri poliitikko. Teidän pitäisi joutua valtiopäiville."
"Olen samaa mieltä." Napoleon kurkisti häneen kulmainsa alta. "Sillä jos minä en joudu, niin silloin puhkeaa Netzigissä useilla aloilla lakko. Yhden niistä aloista Te tunnette verrattain hyvin, herra tohtori." Hän kääntyi. Ovelta hän vilkasi vielä kerran Diederichiin, joka kauhusta oli kokonaan luisunut höyhenpatjoihinsa. "Ja siksi eläköön kansainvälinen sosialidemokratia!" hän huusi ja poistui.
Höyhenistään Diederich huusi: "Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari!" Mutta silloin ei ollut muuta neuvoa jälellä, kuin katsoa asemata vasten naamaa. Se näytti kyllin uhkaavalta. Aavistusten ahdistamana hän riensi kadulle, sotilasyhdistykseen, Klappschille, ja kaikkialla hänen täytyi havaita, että hänen alakuloisuutensa päivinä vanhan Buckin salakavala taktiikka oli saavuttanut yhä suurempaa menestystä. Keisarinpuolue oli laimentunut vapaamielisten liittymisestä siihen, ja Kunzen ja Heuteufelin välimatka oli käynyt mitättömäksi verrattuna siihen kuiluun, joka oli hänen itsensä ja Napoleon Fischerin välillä. Pastori Zillich, joka häveliäästi tervehti lankoaan Heuteufelia, selitti, että keisarinpuolue sai olla tyytyväinen menestykseensä, sillä se oli varmasti vahvistanut vapaamielisten ehdokkaan kansallista mielialaa, jos tämä ehdokas lopulta voitti. Kun professori Kühnchenkin lausui jotakin sen tapaista, niin mahdotonta oli päästä siitä epäluulosta, että heitä ei vielä tyydyttänyt Diederichin ja Wulckowin lupaukset ja että heidät vanha Buck oli voittanut puolelleen tarjoamalla heille vielä suurempia mieskohtaisia etuja. Kaikki tämä oli luettava demokraattisen koplan turmeluksen ansioksi! Mitä Kunzeen tuli, niin hän tahtoi joka tapauksessa itse tulla valituksi, hätätilassa vapaamielisten avulla. Hänet oli hänen kunnianhimonsa turmellut, se oli jo vienyt hänet niin pitkälle, että oli lupautunut kannattamaan lastenseintä! Diederich suuttui; Heuteufel oli sata kertaa pahempi kuin mikään proletaari; ja hän viittasi niihin synkkiin seurauksiin, joita niin epäisänmaallisesta kannasta täytyi johtua. Valitettavasti hän ei voinut esittää kantaansa selvemmin — ja lakko silmäinsä edessä ja sydämessään jo keisari Wilhelmin patsaan, Gausenfeldin ja kaikkien hänen unelmiensa raukeneminen hän juoksi ympäri sateessa vaalipaikkojen väliä ja laahasi esiin oikeamielisiä valitsijoita, varmana siitä, että heidän uskollisuutensa keisaria kohtaan erehtyi tiessä ja auttoi keisarin pahimpia vihollisia. Illalla Klappschilla, rapakossa aina kaulaa myöten, kuumeisena pitkän päivän melusta, paljosta oluesta ja ratkaisun lähestymisestä hän vastaanotti vaalin tulokset: Heuteufelin kahdeksaatuhatta ääntä vastaan hieman yli kuusituhatta Napoleon Fischerille, mutta Kunze oli saanut vain kolmetuhattakuusisataaseitsemänkymmentä kaksi. Uusintavaalit Heuteufelin ja Fischerin välillä. "Hurraa!" huusi Diederich, sillä mitään ei ollut menetetty ja aikaa oli voitettu.
Hän poistui voimakkain askelin, vannoen sydämessään tekevänsä kaikkensa kansallisen asian pelastamiseksi. Oli kiire, sillä pastori Zillich olisi peittänyt kaikki seinät julistuksilla, jotka kehoittivat keisarinpuolueenjäseniä uusintavaaleissa äänestämään Heuteufelia. Kunze tosin antautui sen turhan toivon valtaan, että Heuteufel vetäytyisi hänen hyväkseen syrjään. Mikä hairahdus! Heti aamulla saatiin lukea valkeita vaalijulistuksia, joissa vapaamielisyys selitti tekopyhästi, että sekin oli kansallinen, että kansallinen mieliala ei ollut vähemmistön etuoikeus ja että siksi —. Vanhan Buckin kuje paljastui täydellisesti; jos koko keisarin puoluetta ei tahdottu laskea vapaamielisyyden syliin, niin silloin oli toimittava. Täynnä jännitystä Diederich palasi kuulusteluretkeltään ja tapasi eteisessä Emmin, jolla oli harso silmillään ja sellainen ilme, kuin kaikki olisi samantekevää. "Ei kiitos", ajatteli Diederich, "kaikki ei ole suinkaan samantekevää. Mihin me joutuisimme." Ja hän tervehti Emmiä salavihkaa ja eräänlaisella arkuudella.
Hän vetäytyi konttoriinsa, josta vanha Sötbier oli hävinnyt ja jossa nyt Diederich omana prokuristinaan oli teoistaan vain Jumalalleen vastuussa. Täällä hän nyt teki seurauksiltaan tärkeät päätöksensä. Hän meni puhelimeen ja pyysi Gausenfeldiin. Silloin ovi avautui, kirjeenkantaja asetti kirjetukun hänen eteensä, ja Diederich näki yläreunassa sanan Gausenfeld. Hän pani puhelintorven pois ja tarkasti kirjettä kuten kohtaloa. Jo tehty. Vanhus oli ilman muuta käsittänyt, että hänen ei tarvinnut antaa enää rahoja ystävilleen Buckille ja kumppaneille ja että hänet voitiin tarvittaessa tehdä siitä persoonallisesti vastuunalaiseksi. Tyynenä hän repi kuoren — mutta kahden rivin perästä hän luki kiirehtäen. Mikä yllätys! Klüsing tahtoi myydä! Hän oli vanha ja näki luonnollisen seuraajansa Diederichissä!
Mitä tämä merkitsee? Diederich asettautui nurkkaan ja ajatteli syvästi. Se merkitsi ennen kaikkea sitä, että Wulckow oli tarttunut asioihin. Vanhus oli sulassa tuskassa hallituksen tarjousten vuoksi, ja Napoleon Fischerin uhkaama lakko antoi hänelle viime sysäyksen. Missä oli aika, jolloin hän uskoi pääsevänsä pulasta tarjoamalla Diederichille osan "Netziger Zeitungin" paperinhankinnasta? Nyt hän tarjosi hänelle koko Gausenfeldia! "Minusta on tullut voimallinen tekijä", totesi Diederich itselleen — ja hänelle selvisi, että Klüsingin ajatus myydä hänelle tehtaansa ja maksattaa siitä sen oikea hinta oli nykyoloissa yksinkertaisesti naurettavaa. Minkä jälkeen hän tosiaankin nauroi… Silloin hän huomasi, että kirjeen lopussa, allekirjoituksen jälessä, oli jotakin, oli lisäys, mikä oli kirjoitettu pienemmillä kirjaimilla ja niin näkymättömästi, että Diederichin katse ei ollut siihen heti kiintynyt. Hän selitteli sitä itselleen — ja hänen suunsa avautui itsestään. Äkkiä hän hypähti. "No niin!" hän huusi ilakoiden yksinäisen konttorinsa läpi. "Siinä se nyt on!" Sitten hän huomautti hyvin vakavasti: "Se on kamalata. Oikea kuilu." Hän luki vielä kerran, sana sanalta, tuon kohtalokkaan lisäyksen, pisti kirjeen kassakaappiin ja sulki sen lujalla otteella. Tuolla sisällä oli myrkkyä Buckille ja hänen miehilleen — hänen ystävänsä antamaa. Eikä siinä kylliksi, että Klüsing ei varustanut heitä enää rahoilla, hän petti heidät. Mutta sen he olivat ansainneet, se voitiin sanoa; sellainen turmelus oli todennäköisesti inhoittanut Klüsingiäkin. Joka sitä vielä sääli, teki itsensä kanssarikokselliseksi. Diederich koetteli itseään. "Sääliminen olisi suorastaan rikos. Katsokoon kukin itse, mihin joutuu! Tässä on meneteltävä mistään välittämättä. Mätähaavan päältä on otettava pois peite ja tuo haava puhdistettava rautaisella luudalla! Minä otan sen tehdäkseni yleisen hyvän vuoksi, velvollisuuteni kansallisena miehenä vaatii sitä minulta. Nyt on kerta ankara aika!"
Saman päivän iltana oli vapaamielisten vaalikomitean järjestämä suuri yleinen kansankokous "Walhallan" jättiläissalissa. Gottlieb Hornungin avulla oli Diederichin onnistunut pitää huolta siitä, että Heuteufel ei joutunut yksistään valitsijainsa joukkoon. Hän itse piti tarpeettomana kuulla ehdokkaan ohjelmapuhetta; hän meni sinne vasta sitten, kun keskustelun oli jo täytynyt alkaa. Heti eteisessä hän kohtasi Kunzen, joka oli huonolla tuulella. "Kelvottomaksi julistettu, kuolleeksi lyöty!" hän huusi. "Katsokaapas minua, herra tohtori, ja sanokaapas minulle, näyttääkö se, joka antaa itselleen sillä lailla sanoa, sellaiselta!" Kun hän ei voinut kiihtymykseltään jatkaa selitystään, niin Kühnchen tuli siihen väliin. "Minulle olisi Heuteufelin pitänyt sanoa sillä lailla!" hän huusi. "Silloin vasta hän olisi oppinut tuntemaan Kühnchenin!" Diederich suositteli majurille kiihkeästi kanteennostamista vastustajaansa vastaan. Mutta Kunze ei tarvinnut enää mitään yllytystä, hän vannoi kokonaan nujertavansa Heuteufelin. Tämäkin oli Diederichistä oikeata, ja hän ilmaisi elävästi hyväksymisensä, kun Kunze antoi tietää, että hän näissä olosuhteissa kernaammin liittyi pahimpiin kumouksellisiin kuin vapaamielisiin. Tätä vastaan ilmaisi Kühnchen ja myöskin pastori Zillich, joka saapui paikalle, epäilynsä. Valtakunnan viholliset — ja keisarinpuolue! "Lahjottuja raukkoja!" sanoi Diederichin katse — sillä välin kun majuri puhkui edelleen kostoa. Verisiä kyyneliä tuon joukkion piti itkeä! "Ja vielä tänä iltana", vakuutti siihen Diederich niin rautaisen päättävästi, että kaikki joutuivat hämilleen. Hän vaikeni hetkeksi ja salamoi kullekin erikseen. "Mitäs Te sanoisitte, herra pastori, jos minä Teidän vapaamielisille ystävillenne näyttäisin eräitä heidän tekosiaan…" Pastori Zillich kalpeni, Diederich kääntyi Kühnchenin puoleen. "Petollista julkisten varojen käsittelyä…" Kühnchen hypähti. "Nyt on syytä olla valveilla!" hän huudahti. Mutta Kunze mylvi. "Luottakaa minun sydämeeni!" ja hän repäsi Diederichin syliinsä. "Minä olen suoraluontoinen sotilas", hän vakuutti. "Kuori saattaa olla karkea, mutta sisus on täysiarvoinen. Näyttäkää toteen niiden roistojen konnantyöt, niin majuri Kunze on Teidän ystävänne, aivan kuin olisitte ollut hänen kanssaan tulessa Marslatuhrin luona!"