Majurilla oli kyyneliä silmissä, Diederichillä myöskin. Ja yhtä korkeassa jännityksessä kuin heidän sielunsa oli myöskin mieliala salissa. Tulija näki kaikkialla käsiä kohoavan ilmaan, mikä oli täynnään sinistä höyryä, ja kuuli sieltä ja täältä huutoja: "Hyi!" "Aivan oikein!" tai "Alhaista!" Vaalitaistelu oli korkeimmillaan, Diederich syöksyi sisään sanomattoman katkerana, sillä pöydän edessä, jonka takana vanha Buck mieskohtaisesti johti puhetta, seisoi ja puhui, kuka? Sötbier, Diederichin palveluksesta päästämä prokuristi! Kostoksi Sötbier piti kiihoituspuheen, missä hän arvosteli tiettyjen herrojen työväenystävällisyyttä mitä epäsuotuisimmin. Se ei ollut muuta kuin demagoogien kujeita, millä tahdottiin jakaa porvaristo, tiettyjen mieskohtaisten etujen vuoksi, ja hankkia äänestäjiä kumoukselle. Aikaisemmin oli eräskin noista herroista sanonut: Joka on palvelija, pysyköön palvelijana. "Hyi!" huusivat järjestyneet. Diederich raivasi itselleen tietä, kunnes pääsi puhujalavan eteen. "Alhaista panettelua!" hän huusi Sötbierille vasten naamaa. "Hävetkäähän hieman, potkun saatuanne olette mennyt nurisijain puolelle!" Kunzen komentama sotilasyhdistys mylvi yhtenä miehenä: "Alhaista!" ja "kuulkaapas, kuulkaapas!" — sillä välin kun järjestyneet vihelsivät ja Sötbier ojenteli vapisevaa nyrkkiään Diederichiä kohden, joka uhkasi vangituttaa hänet. Silloin vanha Buck nousi ja soitti kelloaan.
Kun jälleen voitiin jotakin kuulla, niin hän sanoi pehmeällä äänellä, mikä paisui ja lämmitti: "Kansalaiset! Älkäähän toki antako persoonalliselle kunnianhimolle virikettä ottamalla hänet vakavalta kannalta! Mitä tässä merkitsevät henkilöt? Mitä luokatkaan? Kysymyksessä on kansa, siihen me kuulumme kaikki, paitsi herrat. Meidän täytyy olla yksimielisiä, me kansalaiset emme saa tehdä uudestaan sitä virhettä, mikä jo tehtiin minun nuoruudessani, sitä, että uskoisimme pelastuksen tulevan paineteista, sillä tapaa kuin myöskin työmiehet tahtovat saada oikeutensa. Se, että me emme koskaan tahtoneet antaa työmiehille oikeutta, on hankkinut herroille vallan ottaa meiltäkin meidän oikeutemme."
"Aivan oikein!"
"Kansalla, meillä kaikilla on tuohon meiltä vaadittuun sotaväenlisäykseen nähden kenties viimeinen tilaisuus puolustaa oikeuttamme herroja vastaan, jotka tahtovat aseistaa meidät vain siksi, että saisivat meidät orjuutetuiksi. Joka on palvelija, jääköön palvelijaksi, sitä ei sanota vain teille työläisille: sen sanovat nuo herrat, joiden vallan me saamme yhä kalliimmasti maksaa, meille kaikille!"
"Aivan oikein! Hyvä! Ei yhtä ainokaista miestä, ei yhtä ainokaista penniä!" Kiihkeän suosion vallitessa vanha Buck istuutui. Diederich, joka oli valmis äärimmäiseen kamppailuun ja jo etukäteen tippui hikeä, loi vielä yhden katseen läpi salin ja huomasi Gottlieb Hornungin, joka johti keisari Wilhelmin patsaan hankkijoita. Pastori Zillich liikkui kristillisen nuorison keskellä, sotilasyhdistys oli ryhmittynyt Kunzen ympärille. Silloin Diederich avasi tulen. "Perivihollinen kohottaa taas päätään!" hän huusi kuolemaa halveksien. "Isänmaankavaltaja, joka meidän nuorelta, jalolta keisariltamme kieltää, mitä hän —" "Huhhuh!" huusivat isänmaankavaltajat; mutta Diederich, oikeamielisten jyrisevien suosionhuutojen tukemana, jatkoi huutoaan, joskin hänen äänensä petti. "Eräs ranskalainen kenraali on vaatinut kostoa!" Pöydän takaa kysyi joku: "Minkä verran hän on saanut siitä Berlinistä?" Tämän johdosta naurettiin — sillä aikaa kun Diederich hosui käsillään, aivankuin olisi tahtonut nousta ilmaan. "Loistava puolustuslaitos! Verta ja rautaa! Miehekkäitä ihanteita! Voimakas keisarikunta!" Hänen voimasanansa kalskuivat toisiaan vastaan keskellä oikeamielisten meteliä. "Luja hallitus! Suojamuuri demokratian lokavirtaa vastaan!"
"Teidän suojamuurinne on Wulckow!" huusi jälleen ääni pöydän takaa. Diederich kääntyi ympäri ja tunsi Heuteufelin. "Tahdotteko Te sanoa, että Hänen Majesteettinsa hallitus —?" "Myöskin yksi suojamuuri!" sanoi Heuteufel. Diederich ojensi sormensa häntä kohden. "Te olette loukannut keisaria!" hän huusi äärimmäisen terävästi. Mutta hänen takanaan kähisi joku: "Salapoliisi!" Se oli Napoleon Fischer, ja hänen toverinsa toistivat sen karkeilla kurkuillaan. He olivat nousseet pystyyn ja ympäröivät Diederichin onnettomuutta ennustavalla tavalla. "Hän provoseeraa taas! Hän tahtoo saada vielä! yhden telkien taakse! Ulos!" Ja Diederichiin käytiin käsiksi. Tuskan vääntämänä hän käänsi kaulaansa, jota känsäiset kourat ahdistivat, puheenjohtajaan päin, ja rukoili apua tukahtuneella, äänellä. Vanha Buck tarjosi sitä hänelle, hän soitti lakkaamatta, lähettipä muutamia nuoria miehiä pelastamaan Diederichiä vihollisten käsistä. Tuskin hän saattoi liikuttaa itseään, kun hän, Diederich, jo heilutti sormeaan vanhaa Buckiä kohden. "Demokraattinen turmelus!" hän huusi, hyppien kiihkosta. "Minä tahdon osoittaa sen hänelle!" "Hyvä! Antakaa puhua!" — ja kansallismielisten leiri läksi liikkeelle, kumosi tieltään pöydät ja seisoi silmä kovana kumouksellisten edessä. Käsirysy näytti syntyvän, poliisiluutnantti tarttui jo kypäräänsä tuolla ylhäällä pannakseen sen päähänsä; oli kriitillinen hetki — silloin kuului puhujalavalta käsky: "Hiljaa! Hän puhukoon!" Ja niin syntyi melkein hiljaisuus, oli havaittu viha, mikä oli syvempi kuin mikään yleisön joukossa. Vanha Buck oli noussut pystyyn pöytänsä takaa, hän ei ollut enää mikään arvoisa ukko, hän näytti voimakkaan solakalta, hän oli kalpea vihasta, ja Diederichiä kohtaan hän suuntasi sellaisen katseen, että tämän hengitys pysähtyi.
"Hän puhukoon!" toisti vanhus. "Kavaltajillekin suodaan tilaisuus puhua, ennenkuin heidän tuomionsa langetetaan. Sellaisilta näyttävät kansan pettäjät. He, ovat muuttuneet vain ulkomuodoltaan niistä ajoista lähtien, jolloin minun sukukuntani taisteli, kaatui, meni vankilaan ja mestauslavalle."
"Hahaa!" huudahti Gottlieb Hornung täynnä ylevää ivaa. Onnettomuudekseen hän oli erään voimakkaan työmiehen kädenulottuvilla, työmiehen, joka huitasi kättään niin vahvasti häntä kohden, että Hornung, jo ennenkuin isku häneen sattuikaan, kaatui kumoon tuoleineen.
"Jo silloin," huusi vanhus, "oli olemassa sellaisia, jotka kunnian asemasta valitsivat hyödyn ja joista mikään esivalta ei näyttänyt nöyryyttävältä, jos se vain heitä rikastutti. Orjamainen aineellisuus, mikä on jokaisen hirmuhallituksen hedelmä ja välikappale, se se oli, joka meidät kukisti, ja myöskin te, kansalaiset —."
Vanhus levitti kätensä, jännitti voimansa huutaakseen sen, mikä painoi hänen omaatuntoaan.