"Kansalaiset, myöskin te olette vaarassa tulla sen pettämiksi, joutua sen saaliiksi! Tämä mies puhukoon!"
"Ei!"
"Hän puhukoon. Mutta kysykää häneltä sitten, miten korkealle mieliala, jota hän rohkenee nimittää kansalliseksi, puhtaassa rahassa nousee. Kysykää häneltä, kenelle hän on myynyt talonsa, mitä tarkoitusta varten ja mitä hän on siitä hyötynyt!"
"Wulckow!" Ääni tuli lavalta, mutta sali toisti sen. Diederich, jonka selkää mahtavat nyrkit osoittivat, pääsi enemmän väkivaltaisesti lavalle. Sieltä hän katsahti neuvoa kysyvästi ympärilleen: vanha Buck istui liikkumattomana, nyrkit polvilla, eikä hellittänyt hänestä katsettaan; Heuteufel, Cohn ja kaikki herrat pöydän takana odottivat, kylmä himo kasvoilla, hänen lyyhistymistään; ja sali huusi häntä vastaan: "Wulckow! Wulckow!" Diederich änkytti jotakin parjauksesta, hänen sydämensä hyppi, hän sulki hetkeksi silmänsä, siinä toivossa, että olisi kaatunut ja siten päässyt koko asiasta. Mutta hän ei kaatunut — ja kun mitään muuta mahdollisuutta ei ollut, niin hän kävi tavattoman rohkeaksi. Hän tarttui povitaskuunsa, varmana aseestaan, ja tarkasti taistelunhaluisena vihollista, tuota salakavalaa vanhusta, joka nyt lopultakin oli jättänyt isällisen suosijan naamarin ja ilmaisi vihansa. Diederich salamoi häntä kohden, hän työnsi nyrkkinsä hänen edessään maata kohden ja sitten hän kääntyi voimakkaasti salin puoleen.
"Tahdotteko Te jotakin ansaita?" hän mylvi kuuluttajan tavoin hälinään — ja sai aikaan hiljaisuuden ikäänkuin taikasauvalla. "Jokainen voi ansaita kaupoissa minun kanssani!" mylvi Diederich vähentymättömällä voimalla. "Jokaiselle, joka osoittaa minulle, minkä verran minä voitin taloni myynnissä, minä maksan yhtä paljon!"
Tällä ei näyttänyt kukaan olevan voitettu. Hankkijat huusivat ensiksi "hyvä", sitten siihen liittyivät kristityt ja sotilaat, mutt'ei aivan täydellä luottamuksella, sillä jälleen huudettiin Wulckowia ja vielä lisäksi olutlasien tahdissa, joita sysättiin pöydille. Diederich tunsi, että tämä oli edeltäpäin suunniteltu juoni, joka ei koskenut yksinään häntä, vaan paljon korkeampia voimia. Hän katsahti levottomana ympärilleen, ja tosiaankin poliisiluutnantti koski jo taas kypäräänsä. Diederich viittasi hänelle kädellään, että tuli jo puuttua, ja mylvi:
"Ei Wulckow, vaan kokonaan toiset miehet! Vapaamielinen lastenseimi! Sille minun olisi pitänyt myydä, taloni, sitä on minulle ehdotettu, sen voin vannoa. Kansallisena miehenä minä torjuin pontevasti vaatimuksen, että minun olisi tullut pettää kaupunkia ja tasata saalis erään tunnottoman maistraatinneuvoksen kanssa!"
"Te valehtelette!" huusi vanha Buck ja seisoi siinä leimuten. Mutta Diederich leimusi vielä enemmän, tuntien täysin oikeutensa ja siveellisen kutsumuksensa. Hän tarttui povitaskuunsa, ja tuon tuhatpäisen lohikäärmeen edessä, joka syyti häneen päin: "Valehtelija! Huijari!" hän heilutti pelottomasti todistuskappalettaan. "Tässä on todistus!" hän mylvi ja heilutti sitä niin kauan, että yleisö kuuli.
"Minun kanssani se ei onnistunut, mutta Gausenfeldissa. Niin juuri, kansalaiset! Gausenfeldissa… Miten sitten? Heti. Kaksi vapaamielisen puolueen herraa on käynyt omistajan luona ja pyytänyt itselleen etuoikeutta ostaa tiettyjä alueita siltä varalta, että lastenseimi päätetään rakentaa sinne."
"Nimet! Nimet!"