Diederich löi rintoihinsa, valmiina viimeiseen otteluun. Klüsing oli ilmaissut hänelle kaikki, nimiä lukuunottamatta. Salamoiden hän katsahti herroihin komitean jäseniin; yksi heistä näytti kalpenevan. "Joka uskaltaa, se voittaa", ajatteli Diederich ja mylvi:

"Toinen on tavaratalonomistaja, herra Cohn!"

Ja hän poistui, kasvoilla sellaisen ilme, joka on täyttänyt velvollisuutensa. Alhaalla Kunze otti hänet vastaan ja suuteli häntä itsensäunhoittaen oikealle ja vasemmalle puolelle kasvoja, mille kansallismieliset taputtivat käsiään. Toiset huusivat: "Todistakaa!" tai "Huijari!" Mutta "Cohnin pitää puhua!", sitä tahtoivat kaikki, eikä Cohn voinut välttää tätä vaatimusta. Vanha Buck katsoi häneen jäykkänä, poskien vavistessa silminnähtävästi, ja sitten hän antoi hänelle pyytämättä puheenvuoron. Heuteufelin sysäämänä Cohn astui esiin pitkän komiteapöydän takaa ilman oikeata vakaumusta, veti jalkoja perässään ja teki epäedullisen vaikutuksen jo ennenkuin avasi suutaan. Hän hymyili anteeksiantavasti. "Hyvät herrat, ettehän toki ota uskoaksenne edellisen puhujan sanoja", hän lausui niin hiljaa, että tuskin kukaan sitä käsitti. Kuitenkin arveli Cohn menneensä jo liian pitkälle. "Minä en tahdo julistaa vallan perättömäksi edellisen puhujan väitettä, mutta niin ei asia sentään kuitenkaan ollut."

"Ahaa! Hän myöntää sen!" — ja äkkiä syntyi sellainen melske, että Cohn, joka ei ollut mihinkään tällaiseen valmistautunut, hypähti taaksepäin. Sali oli paljasta huitomista ja kuohumista. Siellä ja täällä jo vastustajat hyökkäsivät toistensa kimppuun. "Eläköön!" kähisi Kühnchen ja lensi rivien läpi liehuvin hiuksin, heiluttaen nyrkkejään, lainoittaen verilöylyyn… Lavallakin olivat kaikki jalkeilla, poliisiluutnanttia lukuunottamatta. Vanha Buck oli jättänyt puheenjohtajan paikan, ja kääntyneenä poispäin kansasta, jolle hän oli turhaan kohottanut omantuntonsa viimeisen huudon, syrjässä muista ja yksinään hän suuntasi katseensa sinne, missä kukaan ei nähnyt, että hän itki. Heuteufel kääntyi suuttuneena poliisiluutnantin puoleen, joka ei liikahtanutkaan paikaltaan, mutta sai sen neuvon, että virkamies yksinään päätti, hajoittiko kokouksen ja milloin. Sen ei tarvinnut tapahtua juuri sillä hetkellä, jolloin vapaamielisille kävi huonosti! Sen jälkeen Heuteufel meni pöydän luoja kilisti kelloa. Samalla hän huusi: "Toisen nimi!" Ja kun kaikki lavalla olevat herrat huusivat mukana, niin se kuului lopultakin, ja Heuteufel saattoi jatkaa.

"Tuo toinen, joka oli Gausenfeldissä, on maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, jonka peruilla tuo lastenseimi pitäisi rakennettaman. Tahtooko joku väittää, että Kühlemann varastaa omia perujaan? No siis!" — ja Heuteufel kohautti olkapäitään, mihin suosiollisesti naurettiin. Mutt'ei kauan. Intohimot kuohuivat taas. "Todistakaa! Antakaa Kühlemannin itse puhua! Varkaita!" Heuteufel selitti, että hra Kühlemann oli kovin sairaana, että lähetettiin joku kysymään ja että paraikaa jo soitettiin. "Uh!" kuiskasi Kunze ystävälleen Diederichille. "Jos se oli Kühlemann, niin me olemme valmiita ja voimme panna pillit pussiin." "Ei vielä pitkään aikaan!" ennusti Diederich hurjanrohkeana. Pastori Zillich pani omasta puolestaan toivonsa vain Jumalan sormeen. Hurjassa rohkeudessaan Diederich sanoi: "Emme tarvitse ollenkaan!" — ja hän karkasi erään epäilijän kimppuun, jota hän neuvoi. Hän kiihoitti oikeamieliset ratkaisevaan kannanmääräämiseen, niin, hän puristi sosialidemokraattien kättä, vahvistaakseen siten heidän vihaansa porvarillista turmelusta vastaan — ja kaikkialla hän näytteli ihmisille Klüsingin kirjettä. Hän löi kädenselällä niin vahvasti paperiin, että kukaan ei voinut lukea, ja huusi: "Onko tässä Kühlemann? Tässä on Buck! Jos Kühlemann voi vielä aukoa suutaan, niin hänen täytyy myöntää, että hän se ei ollut. Buck se oli!"

Samalla hän piti silmällä lavaa, mikä oli tullut merkillisen hiljaiseksi. Herrat komitean jäsenet juoksivat sinne tänne, mutta he kuiskailivat vain. Vanhaa Buckia ei enää nähty. "Mitäs nyt on tapahtunut?" Salissa oli melu asettunut, mutta vielä ei tiedetty, miksi. Äkkiä mainittiin: "Kühlemann kuuluu kuolleen." Diederich tunsi sen pikemmin kuin kuuli. Hän lakkasi heti puhumasta ja työskentelemästä. Jännityksestä hän irmasteli. Jos joku kysyi häneltä jotakin, niin hän ei vastannut, hän havaitsi ympärillään tolkuttoman ääntensekotuksen eikä tiennyt enää tarkkaan, missä oli. Mutta silloin tuli Gottlieb Hornung ja sanoi: "Hän on jumalaties kuollut. Minä olin ylhäällä, sinne soitettiin. Hän kuoli äsken juuri."

"Oikeaan aikaan", sanoi Diederich ja katsahti ympärilleen, hämmästyneenä, ikäänkuin heräten. "Jumalan sormi on taas kerta näyttänyt itsensä", totesi pastori Zillich, ja Diederich tunsi, että tätä sormea ei suinkaan saanut halveksia. Miten, jos se olisi osoittanut kohtalolle toisen suunnan?… Salissa olevat puolueet hajaantuivat, kuoleman käyminen politiikkaan käsiksi teki puolueista ihmisiä; he puhuivat hiljaisella äänellä ja menivät tiehensä. Kun Diederich oli jo ulkona, niin hän sai vielä kuulla, että vanha Buck oli mennyt tainnoksiin.

* * * * *

"Netziger Zeitung" teki selvää tuosta "traagillisesti kuluneesta vaalikokouksesta" ja liitti siihen kunnioittavat muistosanat Kühlemannille, tuolle ylenansioituneelle kansalaiselle. Vainajaa ei tahrannut mikään häpeäpilkku, joskin oli sattunut asioita, jotka kaipasivat selitystä… Se tapahtui, kun Diederichillä ja Napoleon Fischerillä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu. Vielä illalla vaalien edellä "keisarinpuolueella" oli kokous, jonne vastustajillakin oli sisäänpääsy. Diederich esiintyi ja ruoski säkenöivin sanoin demokraattista turmelusta ja sen netzigiläistä päätä, jonka nimittäminen oli keisarille uskollisen miehen velvollisuus — mutta hän ei nimittänyt häntä kuitenkaan. "Sillä, hyvät herrat, ylevä tunne paisuttaa minun rintani sen johdosta, että saavutan meidän nuoren, jalon keisarimme kiitollisuuden siten, että riistän naamarin hänen vaarallisimmalta viholliseltaan ja osoitan Teille, että hänkin tahtoo ansaita." Tässä hän sai päähänpiston, tai muistiko hän jotakin, sitä hän ei tiennyt. "Hänen Majesteettinsa on sanonut nuo ylevät sanat: 'afrikkalaiset siirtomaani Eugen Richterin vangitsemismääräyksestä!' Mutta minä, hyvät herrat, toimitan Hänen Majesteetilleen Richterin parhaat ystävät!" Hän antoi innostuksen mennä ohi, sitten suhteellisen hillityllä äänellä: "Ja sen tähden, hyvät herrat, minulla on erityisiä syitä olettaa, mitä keisarinpuolueelta korkeassa, hyvin korkeassa paikassa odotetaan." Hän tarttui povitaskuunsa, aivan kuin hänellä nytkin olisi ollut siellä ratkaisu; ja äkkiä, täysin keuhkoin: "Joka nyt vielä antaa äänensä vapaamielisille, hän ei ole keisarille uskollinen!" Kun kokous ymmärsi tämän, niin Napoleon Fischer, joka oli läsnä, yritti osoittaa sille tästä vedettävät johtopäätökset. Heti ryntäsi Diederich siihen väliin. Kansalliset valitsijat tulivat täyttämään velvollisuutensa ja valitsemaan pienemmän pahan. "Mutta minä olen ensimäinen, joka torjuu kauas luotaan kaikenlaisen sopimuksenteon kumouksen kanssa!" Hän paukutti niin kauan puhujanpöytää, että Napoleon katosi väkijoukkoon. Ja että Diederichin suuttumus oli todellista, saatiin havaita vaalipäivän aamuna sosialidemokraattisesta "Kansanäänestä", mikä pilkallisin hyökkäyksin Diederichiä itseään kohtaan julkaisi kaiken, mitä hän oli sanonut vanhasta Buckista, mainiten vielä lisäksi hänen nimensä. "Hessling joutuu satimeen", sanoivat valitsijat, "sillä nyt täytyy Buckin haastaa hänet oikeuteen." Mutta monet vastasivat: "Buck joutui satimeen, sillä tuo toinen tietää liian paljon." Vapaamielisetkin, mikäli saattoivat käyttää järkeään, huomasivat nyt, että oli aika käydä varovaiseksi. Jos kerta kansallismieliset, joiden kanssa ei ollut leikiteltävä, arvelivat, että oli äänestettävä sosialidemokraattia —. Ja jos sosialidemokraatti tuli valituksi, niin silloin oli hyvä kuulua valitsijoihin, tai muutoin joutui työmiesten boikotteerauksen alaiseksi… Mutta ratkaisu tapahtui kello kolme iltapäivällä. Kaiser-Wilhelm-Strassella pantiin hälyytystorvi soimaan, kaikki syöksyivät ikkunille ja myymäläin oville katsomaan, missä tuli oli päässyt irti. Se oli uniformuun puettu sotilasyhdistys, mikä marssi ohitse. Sen lippu osoitti sille kunnian tien. Kühnchenillä, joka johti, oli kypärä takaraivolla, ja pelkoaherättävällä tavalla hän heilutti miekkaansa. Diederich asteli vakavasti rivissään, iloiten siitä varmuudesta, että nyt rivissä kaikki kehittyi komennon mukaan mekaanisesti itsestään. Tarvitsi vain astella, ja vanhasta Buckista tehtiin lihamuhennosta vallan tahtiaskelilla!… Kadun toisessa päässä tuotiin yhdistyksen uusi lippu, ja se otettiin vastaan urhealla hurraahuudolla ja jyrisevällä soitolla. Isänmaallisen värväystoiminnan odottamattomassa määrässä pidentämänä kulkue saapui Klappschille. Täällä käväistiin sisällä joukkueittain, ja Kühnchen komensi "valitkaa". Vaalikomitea odotti jo eteisessä, Zillichin johdolla, juhlavaatteissa. Kühnchen komensi kenttä-äänellä: "Ylös, toverit, vaaleihin! Me äänestämme Fischeriä!" — minkä jälkeen lähdettiin oikealta sivustalta alkaen, jyrisevän musiikin soidessa, vaalipaikalle. Mutta sotilasyhdistystä seurasi koko jono. Klappschilta, joka ei ollut osannut odottaa tällaista innostusta, loppui olut pian. Lopuksi, kun kansallinen asia jo näytti korjanneen kaiken sen, mihin se pystyi, tuli pormestari, tohtori Scheffelweis ja otettiin vastaan eläköönhuudoin. Hän antoi aivan avoimesti pistää käteensä punaisen lipun, ja vaaliuurnalta palatessaan hän näytti iloisesti liikutetulta. "Lopultakin!" hän sanoi ja puristi Diederichin kättä. "Me olemme tänään voittaneet lohikäärmeen." Diederich vastasi armottomasti: "Te, herra pormestari? Te olette vielä puoleksi sen kidassa. Kunpa ei vain vetäisi Teitä perässään sinne, missä hän nyt menehtyy!" Tohtori Scheffelweisin kalvetessa kohosi jälleen eläköönhuuto. Wulckow!… Yli viisituhatta ääntä Fischerille! Heuteufel sai tuskin kolmeatuhatta, kansallinen aalto oli lakaissut hänet pois, ja valtiopäiville joutui sosialidemokraatti. "Netziger Zeitung" pani merkille "keisarinpuolueen" voiton, sillä sitä saatiin kiittää siitä, että yksi vapaamielisyyden päävarustuksista oli sortunut — mutta tällä ei Nothgroschen saavuttanut suurta tyydytystä eikä herättänyt äänekästä vastustusta. Kaikki pitivät tapahtumaa luonnollisena, mutta samantekevänä. Vaalipäivien melun jälkeen oli taas ansaittava rahaa. Keisari Wilhelmin patsas, joka juuri oli ollut kansalaissodan keskipisteenä, ei kiihdyttänyt enää ketään. Vanha Kühlemann oli testamentissaan määrännyt kaupungille yleishyödyllisiä tarkoituksia varten kuusisataatuhatta markkaa, mikä oli hyvin säädyllistä. Lastenseimi tai keisari Wilhelmin patsas, sama kuin jos olisi mennyt pyytämään Gottlieb Hornungilta pesusientä tai hammasharjaa. Valtuuston ratkaisevassa istunnossa ilmeni, että sosialidemokraatit kannattivat patsasta, siis hyvä juttu. Joku ehdotti heti komitean asettamista ja kunniapuheenjohtajan paikan tarjoamista hallintoneuvoston presidentille, von Wulckoville. Tällöin nousi Heuteufel, jota toki hänen tappionsa oli suututtanut, ja ilmaisi arveluja siitä, tuliko presidentti, joka ei ollut kaukana eräästä tietystä tonttikaupasta, pitämään itseään sopivana olemaan päättämässä siitä tontista, jolle tuo patsas piti pystytettämän. Tämän johdosta naureskeltiin ja iskettiin hieman silmää, ja Diederich, jonka ruumiin läpi kävi kylmä väristys, odotti jo häväistysjuttua. Hän odotti hiljaa, tuntien salaista kutkutusta siitä, miten tuli käymään vallalle, kun joku sitä järkytti. Kun mitään ei tapahtunut, niin hän kohottautui jäykästi ja pani, ilman mitään liiallista ponnistusta, vastalauseen halventamista vastaan, jonka hän jo kerran oli julkisesti näyttänyt vääräksi. Sen sijaan ei vastapuoli ollut tähän asti pienimmässäkään määrässä puhdistautunut sitä kohtaan tehdyistä syytöksistä. "Olkaa huoletta", vastasi Heuteufel, "saatte kohta sen nähdä. Kanne on jo nostettu."

Tämä aiheutti ainakin kiihtymystä. Vaikutus tosin väheni, kun Heuteufelin täytyi myöntää, että hänen ystävänsä Buck ei ollut nostanut syytettä valtuusmies Hesslingiä, vaan vain "Kansanääntä" vastaan. "Hessling tietää liian paljon", toistettiin — ja Wulckowin rinnalle, jolle joutui kunniapuheenjohtajan paikka, nimitettiin Diederich keisari Wilhelmin patsaan komitean puheenjohtajaksi. Maistraatissa nämä päätökset saivat lämpimän puolustajan pormestari, tohtori Scheffelweisista, ja ne hyväksyttiin, vanhan Buckin loistaessa poissaolollaan. Eipä hän pitänyt itsekään asiaansa sen korkeammassa arvossa! Heuteufel sanoi: "Pitäisikö hänen sitten olla mieskohtaisesti läsnä niissä sikamaisuuksissa, joita hän ei voi estää?" Mutta sillä Heuteufel vain vahingoitti itseään. Kun vanha Buck pienen ajan kuluessa oli kärsinyt kaksi tappiota, niin jo etukäteen nähtiin, että hänen jutustaan "Kansanääntä" vastaan oli tuleva kolmas. Jokainen sovitti jo etukäteen näiden olosuhteiden mukaisesti sen todistuksen, mikä tultiin esittämään oikeudessa. Hessling oli luonnollisesti mennyt liian pitkälle, sanoivat järkevästi ajattelevat ihmiset. Vanha Buck, jonka kaikki tunsivat alusta pitäen, ei ollut mikään huijari eikä veijari. Kenties oli uskottava, että hän oli ollut varomaton, erittäinkin nyt, kun hän maksoi veljensä velkoja ja itsekin oli jo pulassa. Oliko hän nyt käynyt Cohnin kanssa Klüsingin luona noiden maa-alueiden vuoksi? Hyvä afääri: — sen ei olisi vain tarvinnut tulla tunnetuksi! Ja miksi piti Kühlemannin kuolla juuri sillä hetkellä, jolloin hän olisi voinut vannoa ystävänsä viattomaksi! Sellainen vastoinkäyminen merkitsi jotakin! Herra Tietz, "Netziger Zeitungin" taloudenhoitaja, joka alinomaa juoksi Gausenfeldissa, sanoi nimenomaan, että teki vain rikoksen itseään kohtaan, jos puolusti sellaisia ihmisiä, jotka silminnähtävästi olivat näytelleet osansa loppuun. Tietz huomautti myöskin siitä, että vanha Klüsing, joka yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut lopettaa koko jutun, varoi puhumasta mitään. Hän oli sairas, ja vain hänen tähtensä täytyi jutun käsittely lykätä epämääräiseen tulevaisuuteen.