Poliittisessa elämässä avautui Diederichille ja Jadassohnille yhtä etuisa yhteistoiminta kuin Käthcheninkin luona; sillä yhdessä he pyrkivät hartaasti puhdistamaan kaupunkia väärämielisistä, semminkin sellaisista, jotka levittivät majesteettirikosten ruttoa. Moninaisten suhteittensa avulla Diederich sai ne päivänvaloon, minkä jälkeen Jadassohn toimitti heille rangaistuksen. Aegirin laulun ilmestymisen jälkeen heidän toimintansa muodostui erittäin tulokselliseksi. Diederichin omassa kodissa nimitti pianonsoitonopettajatar, joka opasti Gustea, Aegirin laulua joksikin —! Siihen, mitä hän sanoi, hän kompastui itse… Wolfgang Buckkin, joka uudellensa oleskeli Netzigissä, selitti tuomion läpeensä sopivaksi, sillä se tyydytti monarkistista tunnetta. "Syyttömäksijulistamista kansa ei olisi ymmärtänyt," hän sanoi sukupöydässä. "Monarkkia on hallitusmuodoista juuri se, josta voimakkaat ja tarmokkaat naiset pitävät. Jolla on sellainen luonteenlaatu, vaatii, että jotakin tapahtuu, ja lempeydellä ei häntä tyydytetä." Tässä Diederich punastui… Valitettavasti Buck ilmaisi sellaisia mielipiteitä vain niinkauan kun hän oli selvänä. Myöhemmin hän antoi tunnetulla tavallaan vetää kaikkein kalleimmatkin asiat lokaan kylliksi aihetta tulla suljetuksi pois kaikista säädyllisistä seuroista. Diederich oli se, joka varjeli häntä tästä kohtalosta. "Herrojen täytyy ottaa huomioon, että hän on perinnöllisesti turmeltunut, sillä tuossa perheessä ilmenee jo verrattain pitkälle kehittyneen rappeutumisen merkkejä. Toiselta puolen hänessä osoittaa vielä tervettä sydäntä se seikka, että näyttämöllä-olo ei tyydyttänyt häntä ja että hän on palannut jälleen asianajajanvirkaansa." Tähän vastattiin, että oli arveluttavaa, kun Buck niin itsepintaisesti oli puhumatta mitään melkein kolmivuotisista kokemuksistaan teatterissa. Oliko hän muutoin vielä maksukykyinen? Tähän kysymykseen Diederich ei voinut vastata; hänessä oli loogillisesti kestämätön, mutta syvälle juurtunut taipumus, joka häntä yhä lähensi vanhan Buckin poikaan. Yhä uudestaan hän aloitti innokkaasti puhelun, joka kuitenkin joka kerta jyrkästi katkesi, paljastettuaan mitä jyrkimpiä vastakohtia. Vieläpä hän vei Buckin kotiinsakin, mutta valmisti sillä itselleen vain yllätyksen. Sillä kun Buck aluksi tuli vain erittäin hyvän konjakin vuoksi, niin pian tuli hän silminnähtävästi Emmin tähden. He molemmat vehkeilivät Diederichiä vastaan tavalla, mikä häntä hämmästytti. He käyttivät kärkevää ja terävää kieltä, ilman sitä mieltä ja niitä muita tekijöitä, jotka eri sukupuolien seurustelu saa liikkeelle normaalioloissa; ja jos he alensivat äänensä ja muuttuivat tuttavallisiksi, niin he muuttuivat Diederichistä suorastaan kamaloiksi. Hänen oli vain valittavana joko sekaantua ja saattaa voimaan virheettömät suhteet, tai sitten lähteä huoneesta. Omaksi hämmästyksekseen hän valitsi jälkimäisen vaihtoehdon. "Heillä kumpaisellakin on ollut niin sanoakseni kohtalonsa, joskin heidän mukaisensa," hän sanoi itselleen ylevämmyydellä, jota hän tunsi, ja kiinnittämättä siihen huomiota, että hän pohjaltaan oli ylpeä Emmin puolesta, ylpeä, koska Emmi, hänen sisarensa, näytti olevan kylliksi hieno, kylliksi erikoinen, niin, kylliksi ala-arvoinen tullakseen toimeen Wolfgang Buckin kanssa. "Kuka tietää," hän ajatteli epäröiden, ja sitten päättäväisesti: "Miks'ei! Bismarck teki myöskin siten Itävallalle. Ensiksi lannistaminen, sitten liitto!"
Näiden vielä hämärien tuumailujen pohjalla Diederich osoitti jälleen Wolfgangin isääkin kohtaan tiettyä mielenkiintoa. Vanhaa Buckia, joka oli saanut sydänvian, nähtiin nykyään vielä harvemmin, ja silloinkin hän seisoi suurimman osan ajastaan jonkin näyteikkunan edustalla, näennäisesti syventyneenä tavarain katselemiseen, mutta todellisuudessa hänen ainoana huolenaan oli sen seikan salaaminen, ett'ei voinut hengittää. Mitä hän ajatteli? Miten hän arvosteli Netzigin uutta taloudellista kukoistusta, kansallista nousua ja niitä, joiden käsissä nyt oli valta? Ymmärsikö hän, mitä oli tapahtunut, oliko hän myöskin sisäisesti voitettu? Tapahtui, että päätirehtöri, tohtori Hessling porvariston mahtavin mies, pujahti salaa erään talon ovesta sisään pitääkseen silmällä kenenkään huomaamatta tuota vaikutusvallatonta, kohta jo unhotettua vanhusta: hän, joka oli valtansa kukkuloilla, oli satumaisesti huolissaan erään kuolevan vuoksi… Kun vanha Buck maksoi kiinnelainan korkonsa vain viivytellen, niin Diederich ehdotti pojalle, että tämä olisi ottanut talon haltuunsa. Luonnollisesti piti vanhan herran saada asua siinä koko elinikänsä. Diederich tahtoi myöskin ostaa kaikki laitokset ja maksaa ne heti. Wolfgang taivutti isänsä suostumaan tähän.
Sillä välin oli 22 päivä maaliskuuta mennyt menojaan, Wilhelm Suuri oli tullut satavuotiseksi, eikä hänen patsastaan ollut vieläkään kansanpuistossa. Kaupungin valtuustossa ei välikysymyksistä tullut loppuakaan, useampia kertoja oli kiivaiden taistelujen jälkeen myönnetty lisäluottoa ja sitä jälleen ylitetty. Kuntaa kohtasi mitä ankarin isku siinä, että Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt jalankulkijaa edustamaan ylenautuasta isoisävainajaansa, vaan käski pystyttämään ratsastajapatsaan. Kärsimättömänä Diederich kulki sitä useammin iltaisin pitkin Meisestrassea saadakseen selville työmiesten kannan. Oli toukokuu ja kiusoittavan kuuma vielä iltahämärässä, mutta tyhjän, äskettäin istutuksilla varustetun kansanpuiston läpi kävi ilmavirta. Diederich mietti vielä kerran kiihtynein tuntein sitä loistavaa kauppaa, minkä ritaritilanomistaja, herra von Quitzin oli tässä tehnyt. Hänelle se oli ollut mukavata. Kiinteimistökaupat eivät olleet mitään vaikeita, kun serkku oli hallintoneuvoston presidenttinä. Kaupungin täytyi yksinkertaisesti ottaa häneltä kaikki keisari Wilhelmin patsasta varten ja maksaa, mitä hän vaatii… Silloin sukeltautui esiin kaksi haamua, Diederich huomasi ajoissa, keitä he olivat, ja vetäytyi pensaikkoon.
"Täällä saattaa hengittää", sanoi vanha Buck. Hänen poikansa vastasi:
"Jos joltakin ei täällä häviä halu siihen. Kaupunki on ottanut puolentoista miljoonan lainan ostaakseen tämän rikkaläjän." Ja hän osoitti keskentekoisia kivisiä alustoja, kotkia, pyöröpenkkejä, leijonia, temppeleitä ja kuvioita. Kotkat iskivät siipiään räpyttäen kyntensä vielä tyhjään jalustaan, toiset niistä asettuivat temppelien katolle, temppelien, jotka symeetrisesti katkoivat pyöröpenkkejä; mutta tuolla leijonat hyökkäsivät etualalle, missä muutenkin oli kylliksi liikettä liehuvien lippujen ja kiihkeästi toimivien ihmisten vuoksi. Napoleon kolmatta, joka notkuvin polvin koristi Wilhelmin korokkeen jalustaa voitonvaunujen takana, uhkasi muutoin aina vaara joutua erään leijonan kynsiin, joka juuri hänen takanaan, muistopatsaan rappusilla, oli kaikkein pahimmassa hyökkäysasennossa — kun sen sijaan Bismarck ja muut pfalzkreivit, keskellä petojen häkkiä kuin kotonaan, jalustan juurella kurkottivat kaikkine käsineen ottaakseen osaa tuon vielä puuttuvan valtiaan urotekoihin.
"Kenen pitäisi nyt hypähtää tuonne ylös?" kysyi Wolfgang Buck. "Vanhus oli vain edelläkävijä. Tämä mystillis-sankarillinen näytelmä tullaan myöhemmin sulkemaan meiltä ketjuilla, ja me saamme sitten töllistellä: mikä olikin kaiken lopputarkoitus. Teatteria, eikä edes hyvää."
Hetken kuluttua — hämärä kävi harmaaksi — sanoi isä: "Entäs sinä, poikani? Sinustakin tuntui kerta näytteleminen päämäärältä."
"Kuten minun koko heimolleni. Enempää me emme voi. Meidän pitäisi tehdä itsemme kevyiksi ja pieniksi, se on varmin tuki tulevaisuuteen nähden; ja minä en sano jättäneeni taas näyttämöäkään juuri muusta kuin turhamaisuudesta. Isä, minä kävin naurettavaksi, koska kerta näytellessäni eräs poliisipäällikkö itki. Mutta ajattelehan, oliko se siedettävää. Minä esitän ihmisille, jotka näyttävät kaltaisiltani, koska viittovat minulle liikutetuin kasvoin, viimeisen asteen hienouksia, sydämen tuntemusta, korkeata moraalia, älyn ja sielun uudenaikaisuutta. Mutta myöhemmin he hankkivat kumouksellisia ja ampuvat lakkolaisia. Sillä minun poliisipäällikköni edustaa kaikkia."
Tässä kohden Buck kääntyi juuri sen pensaan puoleen, mikä kätki
Diederichin.
"Taide jää teille taiteeksi, eikä mikään hengen kiihko liikuta koskaan teidän elämäänne. Sinä päivänä, jolloin meidän kulttuurimme mestarit käsittäisivät tämän, kuten minä, jättäisivät he teidät yksinään, kuten minäkin, villieläintenne keskuuteen." Ja hän viittasi leijoniin ja kotkiin päin. Vanhus katsahti myöskin patsaaseen; hän sanoi: