Kaikkia herran ja työmiesten välisiä yhteentörmäyksiä nämä kasvatusopilliset paperit eivät voineet poistaa. Eräänä päivänä Diederich katsoi olevan aihetta ilmoittaa, että hän tuli vakuutusrahastosta suorittamaan vain hampaanpaikkauksen, muttei uusia hampaita. Eräs mies oli laitattanut itselleen kokonaan uudet hampaat! Kun Diederich vetosi tähän, tosin jälestäpäin julkaistuun ilmoitukseen, niin tuo mies pani vastalauseen ja pääsi eriskummallisella tavalla voitolle. Tämän johdosta hänen uskonsa voimassaolevaan järjestykseen horjahti, ja hänestä tuli kapinannostaja, joutui silminnähtävästi rappiolle ja olisi muissa olosuhteissa ehdottomasti erotettu työstä. Mutta Diederich ei voinut noin vain päästää käsistään noita hampaita, jotka olivat tulleet hänelle niin kalliiksi, ja niin hän piti myöskin tuon miehen… Koko tämä asia ei ollut terveellistä, sitä hän ei salannut itseltään, työväen hengelle. Tähän tuli vielä lisäksi vaarallisten poliittisten tapausten vaikutus. Kun valtiopäivätalon vihkiäisissä useat sosialidemokraattiset edustajat jäivät istumaan keisarille kohotetun eläköönhuudon aikana, niin oli varmaa, että kumouslakiehdotuksen välttämättömyys oli näytetty toteen. Diederich valmisti sille maaperää julkisuudessa; väkeään hän valmisti vastaanottamaan sitä puheella, jota tämä kuunteli synkästi vaieten. Valtiopäivien enemmistö oli kylliksi tunnoton hylätäkseen tuon ehdotuksen, eikä seurausta tarvinnut kauan odottaa, sillä eräs tehtailija murhattiin. Murhattiin! Tehtailija! Murhaaja väitti, ett'ei ollut mikään sosialidemokraatti, mutta tämän Diederich tunsi omasta väestään; ja tuon murhatun piti olla ollut työväelle ystävällinen, mutta sen Diederich tunsi omasta itsestään. Päivä- ja viikkokausiin hän ei avannut ainoatakaan ovea pelkäämättä sen takana olevan paljastettua veistä. Hänen konttoriinsa hankittiin itsestään laukeavat ampuma-aseet, ja yhdessä Gasten kanssa hän ryömi joka ilta makuuhuoneessa ja toimitti tarkastuksen. Hänen keisarille osoittamansa sähkösanomat, kävivätpä ne sitten valtuuston, "keisarinpuolueen" johtokunnan, yrittäjäyhdistyksen tai sotilasyhdistyksen nimissä, hänen sähkösanomansa, joihin hän hukutti kaikkein korkeimman herran, huusivat apua sosialistien virittämää vallankumousliikettä vastaan, joka taas oli vienyt erään uhrin, vapautusta tästä rutosta, nopeita lainlaadinnallisia toimenpiteitä, omaisuuden ja arvovallan suojaamista sotilaallisin keinoin, kuritushuonerangaistusta lakkolaisille, jotka estivät jonkun tekemästä työtä… Mutta "Netziger Zeitung", joka kaiken tämän julkaisi kirjaimelliseti, ei jättänyt missään tapauksessa lisäämättä, miten paljon juuri herra päätirehtööri, tohtori Hessling toimi sosiaalisen rauhan ja työväen huollon hyväksi. Jokaisen Diederichin rakennuttaman työväenasunnon Nothgroschen esitti lehdessään hyvin kaunistavin kuvin ja kirjoitti vielä lisäksi lennokkaan artikkelin. Tietyt muut työnantajat, joiden vaikutus onneksi ei enää tullut Netzigissä kysymykseen, saivat kylläkin hillitä alaistensa kumouksellisia pyrkimyksiä jakamalla heille liikevoittoa. Herra päätirehtööri, tohtori Hesslingin edustamat periaatteet jouduttivat työnantajan ja työntekijäin välistä, parasta ajateltavissa olevaa suhdetta, mitä Hänen Majesteettinsa keisari toivoi saavansa nähdä kaikkialla saksalaisessa teollisuudessa. Voimakas vastarinta työmiesten liiallisia vaatimuksia vastaan yhtä hyvin kuin työnantajain liittoutuminen kuuluivat nimittäin tunnetusti keisarin yhteiskunnalliseen ohjelmaan, jonka toteuttamisessa herra päätirehtööri, tohtori Hesslingillä oli kunniakas osansa. — Ja alla oli Diederichin kuva.

Sellainen tunnustus kannusti yhä innokkaampaan toimintaan — huolimatta sovittamattomasta synnistä, joka muutoin ilmaisi turmelevan vaikutuksensa ei vain liikkeessä, vaan myöskin perheessä. Se oli valitettavasti Kienast, joka tässä kylvi kateutta ja eripuraisuutta. Hän väitti, että Diederich ei olisi ollenkaan saavuttanut loistavaa asemaansa ilman häntä ja hänen näkymätöntä toimintaansa osakkeiden ostopuuhassa. Tähän Diederich vastasi, että Kienast oli saanut korvauksensa varojaan vastaavan osakkeidenomistuksen kautta. Tätä ei lanko kuitenkaan tunnustanut, vaan julkesi väittää löytäneensä oikeudellisen pohjan kunniattomille vaatimuksillensa. Eikö hänelle Magdan puolisona oikeudellisesti kuulunut kahdeksas osa vanhasta Hesslingin tehtaasta? Tehdas oli myyty, Diederich oli saanut siitä puhdasta rahaa ja Gausenfeldin etuoikeutettuja osakkeita. Kienast vaati kahdeksatta osaa pääoman korosta ja etuoikeutettujen osakkeiden osalle tulevasta vuosivoitosta. Tähän kuulumattomaan vaatimukseen Diederich vastasi kaikella tarmollaan, ett'ei ollut langolleen eikä sisarelleen enää mitään maksamassa. "Minä olin vain velvoitettu maksamaan teille kahdeksannen osan tehtaani vuosivoitosta. Minun tehtaani on myyty. Gausenfeld ei kuulu minulle, vaan eräälle osakeyhtiölle. Mitä tuohon pääomaan tulee, se on minun yksityistä omaisuuttani. Teillä ei ole mitään vaadittavana." — Kienast nimitti tätä julkiseksi ryöstöksi, Diederich, joka oli todistuskappaleittensa pätevyydestä täysin vakuutettu, puhui kiristyksestä, ja niin siitä syntyi oikeusjuttu.

Tuo juttu kesti kolme vuotta. Sitä ajettiin yhä kiihtyvällä katkeruudella, semminkin Kienastin puolelta, joka, voidakseen kokonaan antautua siihen, jätti paikkansa Eschweilerissa ja muutti Magdan kanssa Netzigiin. Päätodistajaksi Diederichiä vastaan hän oli esittänyt vanhan Sötbierin, joka nyt kostonhalussaan tosiaankin tahtoi todistaa, että Diederich ei aikaisemminkaan ollut suorittanut sukulaisilleen heille tulevia määriä. Kienastin mieleen juohtui myöskin yritys saattaa päivänvaloon tiettyjä kohtia Diederichin menneisyydestä nykyisen edustajan, Napoleon Fischerin avulla, mikä ei koskaan tosin oikein onnistunut. Mutta Diederich huomasi tämän tähden olevansa pakotettu antamaan erinäisiä kertoja yhä suurempia ja suurempia määriä sosialidemokraattiseen puoluekassaan. Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hänen mieskohtainen tappionsa teki hänelle vähemmän kipeätä kuin se seisahdus, mikä sen johdosta aiheutui kansallisen asian kehityksessä… Guste, jonka katse ei kantanut niin kauas, kiihdytti miesten riitaa enemmän naisellisista vaikutteista. Hänen esikoisensa oli tyttö, eikä hän antanut Magdalle anteeksi hänen poikalastaan. Magda, joka raha-asioita kohtaan oli alussa osoittanut vain laimeata mielenkiintoa, johti vihollisuuksia siitä päivästä lähtien, kun Emmi esiintyi ennenkuulumaton, Berlinistä hankittu hattu päässään. Magda totesi, että Diederich suosi Emmiä mitä loukkaavimmalla tavalla. Emmi asui Gausenfeldissa omassa erikoisessa huoneustossa, missä hän piti teekutsuja. Hänen pukurahojensa määrä oli aivan häpeämätön siihen verraten, mitä hänen naimisissa oleva sisarensa kulutti. Magdan täytyi nähdä, että se korkeampi arvo, minkä hänen naimisiinmenonsa oli hänelle tuottanut, muuttuikin päinvastaiseksi; ja hän syytti Diederichiä siitä, että tämä oli ennen loistokautensa alkua salakavalasti vapautunut hänestä. Kun Emmi ei nytkään keksinyt itselleen miestä, niin sillä näytti olevan erikoiset syynsä — jotka sitten Netzigissä myöskin kuiskattiin korvaan. Magda ei nähnyt mitään estettä sanoakseen ne julkisesti. Inge Tietzin välityksellä ne saatiin kuulla Gausenfeldissa; mutta Ingellä oli samalla ase panettelijaa vastaan siinä, että oli nimittäin tavannut Kienastilla kätilön, ja ensimäinen lapsi oli tuskin puolivuotias. Hirveä kapina johtui siitä, haukkumisia puhelimitse, uhkauksia oikeusjutun nostamisella, mitä varten kerättiin ainehistoa, jolloin kumpikin noista rouvista värväsi puolelleen toisen lapsentytön.

Ja kohta sen jälkeen, kun Diederich ja Kienast miehellisellä maltilla olivat tällä kertaa välttäneet äärimmäisen perheskandaalin, se puhkesi kuitenkin. Guste ja Diederich saivat nimettömiä kirjeitä, jotka heidän täytyi salata kaikilta muilta, jopa toisiltaankin, sillä siksi rivoja ne olivat sisällöltään. Sitä paitsi tuota sisältöä valaisivat vielä piirustukset, jotka menivät yli kaiken senkin, mikä realistiselle taiteelle lasketaan sopivaksi. Säännöllisesti joka aamu nuo harmittavan harmaat kuoret olivat aamiaispöydällä, ja kumpikin antoi hävitä saamansa kirjeen, esiintyen samalla sillä lailla, kuin ei olisi toisen saamaa huomannut. Eräänä päivänä tämä salapeli tosin loppui, sillä Magdalla oli rohkeutta ilmestyä Gausenfeldiin, mukanaan eräs paketti, missä hänellä oli samanlaisia kirjeitä, jotka hän tahtoi selittää postin kautta tulleiksi. Tämä oli Gustesta liian paksua. "Sinä kyllä tiedät, kuka niitä sinulle kirjoittaa!" hän huudahti, tukahtuneesti ja punastuen. Magda sanoi voivansa kyllä aavistaa ja juuri siksi tulleensa. "Jos sinä pidät välttämättömänä", vastasi Guste sähisten, "kirjoittaa itsellesi sellaisia kirjeitä mielentilan virittämiseksi, niin älä ainakaan kirjoita niitä sellaisille, jotka eivät niitä tarvitse!" Magda pani vastaan ja syyti oinasta puolestaan, viheriänä kasvoiltaan, syytöksiä. Mutta Guste oli hyökännyt puhelimeen, hän kutsui Diederichiä konttorista; sitten hän juoksi pois ja tuli takaisin, kirjepaketti mukanaan. Diederichkin osui siihen, ja hänellä oli myöskin pakettinsa kädessään. Kun nuo kolme mielenkiintoista kokoelmaa oli vaikuttavasti levitetty pöydälle, niin nuo kolme sukulaista katsahti toisiinsa neuvottomana. Sitten he tointuivat ja huusivat samaan aikaan samat syytökset. Jottei olisi menettänyt maata jalkainsa alta Magda veti todistajaksi miehensä, jota samalla lailla oli vaivattu. Guste väitti nähneensä jotakin Emminkin luona. Emmi käytiin hakemassa, ja hän tunnusti vaivattomasti torjuvalla tavallaan, että myöskin hänelle posti oli tuonut sellaisia sikamaisuuksia. Useimmat hän oli tuhonnut. Vanhaa Hesslingin rouvaakaan ei oltu armahdettu! Hän kielsi tosin niin kauan kuin mahdollista, mutta hänet pakotettiin myöntämään… Kun tämä kaikki vain suurensi asiaa, mutt'ei selittänyt, niin he erosivat toisistaan uhkauksin, jotka sisällöltään olivat kestämättömiä, mutta silti hirmuisia. Vahvistaakseen asemaansa kumpikin puolue koetti keksiä itselleen liittolaisia, jolloin lähinnä selvisi, että Inge Tietzkin kuului noihin sopimattomien piirustusten saajiin. Se mitä tämän jälkeen aavistettiin, osoittautui oikeaksi. Tuo kamala kirjeidenkirjoittaja oli sekaantunut kaikkialla ihmisten yksityiselämään, pastori Zillichin, niin, pormestarinkin ja hänen omaistensa. Mikäli voitiin nähdä, hän oli hankkinut Hesslingin ja kaikkien sitä lähelläolevien arvokkaiden perheiden ympärille mitä törkeimmästi säädyttömän ilmakehän. Viikkokausiin Guste ei uskaltanut mennä ulos. Gusten ja Diederichin epäluulo kohdistui hirvittävällä tavalla toisen henkilön perästä toiseen. Netzigissä ei kukaan enää luottanut kaikkein luotetuimpaankaan. Päivä valkeni ja tuli aamiaistunti, silloin Hesslingin perheen keskuudessa epäluulo loukkasi viimeisiäkin rajoja. Eräs todistuskappale, mikä oli selvempi kuin mikään aikaisempi, vapisi Gusten kädessä; kului hetki, jonka omituisuuden vain hän ja hänen puolisonsa, syvästi vaienneina, tajusivat. Kukaan kolmas ei aavistanut, mistä oli kysymys, muutoin kaikki loppui. Mutta sitten?… Guste loi kahvipöydän yli Diederichiin tutkivan katseen, tämän kädessä vapisi samanlainen paperi, ja hänen katseensa oli myöskin tutkiva. Nopeasti loivat molemmat, kauhun valtaamina, katseensa alas.

Kavaltaja oli kaikkialla. Missä muutoin ei häntä ollut, siellä oli jokaisen toinen minä. Sen kautta joutui ennen aavistamattomalla tavalla kaikki kansalaisten kunniallisuus kysymyksenalaiseksi. Sen toiminnasta olisi kaikki moraalinen itsetunto ja molemminpuolinen kunnioitus ollut tuomittu häviämään, jollei olisi, ikäänkuin kaikkien yhteisestä sopimuksesta, ryhdytty vastatoimenpiteisiin, jotka saattoivat ne entisellensä. Tuhatkertaiset ahdistukset, jotka salaisuudessa etsivät itselleen väylää purkautuakseen, juoksivat yhteen kaikilta haaroilta, etsivät yhtyneen ahdistuksen voimalla kanavaa, mikä vei päivänvaloon, ja saattoivat viimein vuodattaa synkät virtansa erään miehen ylitse. Gottlieb Hornung ei tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kahdenkesken Diederichin kanssa hän oli omalla tavallaan kerskunut, kehunut eräitä kirjeitä, joiden piti olla hänen kirjoittamiaan. Diederichin ankarien soimausten johdosta hän huomautti vain, että sellaisia kirjeitähän nyt kirjoitti jokainen ja että se oli muoti, seuraleikki — minkä Diederich heti asiaan kuuluvalla tavalla torjui. Hän sai keskustelusta sen vaikutuksen, että hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä, joka oli jo niin monta hyödyllistä palvelusta oli suorittanut, oli vallan omiaan tässäkin tekemään sellaisen, vaikkapa vasten tahtoaankin; minkä vuoksi hän hänet velvollisuudenmukaisesti antoi ilmi. Ja kun Hornung vain ensin tuli ääneen mainituksi, niin osoittautui, että häntä oli jo kauan epäilty. Hän oli vaalien aikana saanut pistää nenänsä moneen paikkaan, oli muuten Netzigistä kotoisin ja ilman sukulaisia, mikä teki hänelle tuon vallattomuuden ilmeisesti helpommaksi. Tähän tuli vielä lisäksi hänen toivoton taistelunsa oikeudesta saada olla myymättä sieniä ja hammasharjoja; tämä taistelu katkeroitti häntä silminnähtävästi, se oli saanut hänet lausumaan tiettyjä, pilkallisia arvosteluja herrasväestä, jotka eivät tarvinneet sieniä ja joiden keskuudessa hampaanpuhdistusta ei ollut vielä tapahtunut. Häntä vastaan tehtiin syyte, ja hän tunnusti useissa tapauksissa ilman muuta olleensa kirjeiden tekijä. Useimmissa hän sen sijaan kielsi sen sitä jyrkemmin, mutta niitä varten oli olemassa käsialantuntijoita. Sellaisen todistajan kuin Heuteufelin mielipiteen vastapainona, joka puhui kulkutaudista ja väitti, että joku yksityinen henkilö oli liian heikko päästämään käsistään sellaista töryn määrää, olivat kaikki muut todistukset, oli julkinen tahto. Onnellisimmalla tavalla sitä edusti Jadassohn, jolla Parisista palattuaan oli pienemmät korvat ja joka oli nimitetty yleiseksi syyttäjäksi. Menestys ja tietoisuus siitä, että saattoi esiintyä moitteettomana, olivat opettaneet hänelle kohtuuttakin; hän oivalsi, että suuren kokonaisuuden vuoksi oli otettava huomioon niiden äänet, jotka pitivät Hornungia liiaksi hermostuneena. Tiukemmin sen teki Diederich, joka esiintyi siten onnettoman nuoruudenystävänsä hyväksi. Hornung määrättiin erääseen parantolaan, ja kun hän sai lähteä sieltä, niin Diederich varusti hänet, ehdolla, että hän vain jätti Netzigin, keinoilla, jotka suojasivat häntä joksikin aikaa sieniä ja hammasharjoja vastaan. Ajan pitkään nämä osoittautuivat kuitenkin vahvemmiksi, ja tuskin voitiin ennustaa mitään hyvää loppua Gottlieb Hornungille… Luonnollisesti kirjeet lakkasivat saapumasta, niin pian kun hän oli hyvässä tallessa parantolassa. Tai ainakaan ei niistä oltu mitään tietävinään, jos joku vielä tulikin, sillä asiahan oli jo järjestetty.

* * * * *

Diederich saattoi jälleen sanoa: "Minun taloni on minun linnani." Perhe, joka ei ollut enää likaisten hyökkäysten alaisena, puhkesi mitä puhtaimpaan kukkaansa. Gretchenin, joka syntyi v. 1894, ja Horstin jälkeen, joka syntyi 1895, seurasi 1896 Kraft (Voima). Diederich, joka oli oikea isä, avasi jokaiselle lapselle, jo ennen sen syntymää, tilin, mihin hän ensimäisinä merkitsi varustusten ja kätilön kustannukset. Hänen käsityksensä avioelämästä oli mitä ankarin. Horst ei päässyt maailmaan vaivatta. Kun se oli ohitse, niin Diederich selitti puolisolleen, että hän, jos olisi ollut tehtävä valinta, olisi antanut hänen mukavasti kuolla. "Niin tuskallista kuin se minulle olisi ollutkin," hän lisäsi. "Mutta rotu on tärkeämpi, ja pojistani minä olen keisarille vastuunalainen," Naiset olivat olemassa lasten tähden, joutavuudet ja sopimattomuudet hän kielsi heiltä, mutt'ei ollut vastahakoinen suomaan heille virkistystä ja ylennystä. "Pysy kiinni kolmessa k:ssa," hän huomautti Gustelle. "Kaikkivaltiaassa, kahvissa ja kakaroissa." Punaruutuisella pöytäliinalla, minkä ruuduissa oli valtakunnan kotka ja keisarikruunu, lepäsi aina kahvikannun vieressä raamattu, ja Gustella oli tapana lukea siitä ääneen joka aamu. Sunnuntaina mentiin kirkkoon. "Sitä toivotaan ylempänä," sanoi Diederich vakavasti, kun Guste teki tenää. Samaten kuin Diederichin oli elettävä herransa pelossa, samaten oli Gustenkin elettävä oman herransa pelossa. Astuttaessa huoneeseen Guste tiesi, että hänen puolisolleen kuului oikeus kulkea edellä. Lasten taas tuli osoittaa hänelle kunnioitusta, ja koiran piti tuntea kaikki päämiehikseen. Aterialla taas koiran ja lasten velvollisuutena oli vaieta; Gusten asiana oli nähdä puolisonsa otsarypyistä, pitikö hänet jättää rauhaan, tai karkoittaa hänen surunsa juttelemalla. Tiettyjä ruokalajeja tarjottiin vain isännälle, ja hyvinä päivinä Diederich heitti palasen siitä pöydän yli, nähdäkseen, sydämellisesti nauraen, kuka sen sai siepatuksi, Gretchen, Guste tai koira. Hänen iltapäiväuntaan raskautti usein joku ruuansulatushäiriö; Gusten velvollisuutena oli silloin asettaa hänelle lämpöisiä vatsakääreitä. Diederich lupasi silloin ähkien ja kovin kiusaantuneena tehdä testamenttinsa ja määrätä siinä jonkun holhoojaksi. Guste ei tullut sen mukaan saamaan mitään käsirahoja. "Minä olen työskennellyt poikieni hyväksi, mutt'en sitä varten, että sinä jälestäpäin huvittelisit." Guste huomautti, että hänen oma omaisuutensa oli tässä kaiken pohjana, mutta siitä tuli kaunis loppu… Kun Gustella oli nuhaa, niin hän ei saanut kylläkään puolestaan odottaa, että Diederich olisi ottanut häntä hoitaakseen. Gusten oli silloin mahdollisuuden mukaan pysyttäydyttävä loitolla miehestään, sillä Diederich oli päättänyt olla sietämättä mitään basilleja. Hän meni tehtaaseen vain siten, että piti suussaan desinfioivia tabletteja; ja eräänä yönä syntyi suuri melu, kun keittäjätär oli sairastunut influenssaan ja saanut neljänkymmenen asteen kuumeen. "Heti pois talosta sellaisine sikamaisuuksineen!" käski Diederich, ja kun palvelija oli poistunut, niin hän harhaili vielä kauan huoneessaan, ruiskutellen itiöitä tappavia vesiä. Lukiessaan illalla "Lokal-Anzeigeria" hän selitti aina uudestaan ja uudestaan puolisolleen, että eläminen ei ollut välttämätöntä, mutta kylläkin merenkulku — minkä Guste jo senkin tähden oivalsi, että hänkään ei sietänyt keisarinna Friedrichiä, joka tunnetusti kavalsi saksalaiset, puhumattakaan mitään tietyistä kotoisista olosuhteista Friedrichskronin linnassa, joita Guste elävästi paheksi. Englantia vastaan tarvittiin luja laivasto, se oli ehdottomasti murskattava, se oli keisarin pahin vihollinen. Ja miksi? Netzigissä se tiedettiin aivan tarkkaan: vain siksi, että Hänen Majesteettinsa oli kerta hilpeällä tuulella ollessaan antanut Walesin prinssille ystävällisen iskun kaikkein houkuttelevimpaan paikkaan. Sitäpaitsi Englannista tuli tiettyjä hienoja paperilajeja, joiden tuonti voitiin voitokkaan sodan kautta kaikkein varmimmin lopettaa. Lehtensä yli Diederich sanoi Gustelle: "Siten kuin minä vihaan Englantia, on vain Fredrik Suuri vihannut tätä varkaiden ja kauppiaiden kansaa. Ne ovat Hänen Majesteettinsa sanoja, ja minä allekirjoitan ne." Hän allekirjoitti jokaisen sanan keisarin jokaisesta puheesta, vieläpä sen ensimäisessä, voimakkaimmassa merkityksessä, eikä siinä lievennetyssä, minkä ne päivää myöhemmin saivat. Kaikki nämä saksalaiset ja olemukseltaan aikaavastaavat ydinsanat — Diederich eli ja hyöri ja pyöri niissä kuin oman luonteensa säteilyssä, hänen muistissaan ne tuntuivat siltä, kuin hän itse olisi ne lausunut. Ja usein hän olikin todellisesti ne lausunut. Julkisissa tilaisuuksissa hän sekotti ne omiin keksimiinsä, eikä hän eikä joku toinenkaan erottanut, mikä oli tullut hänen ja mikä erään korkeamman suusta… "Tämä on ihanaa", sanoi Guste, joka luki sekalaista. "Kolmikärki kuuluu meidän käteemme", väitti Diederich hämmentymättä, sillä välin kun Guste selitti parhaansa mukaan erästä keisarinnan elämänvaihetta, mikä häntä kovin tyydytti. Hubertusstockissa tuota korkeata naista oli huvittanut esiintyä yksinkertaisessa, melkein porvarillisessa puvussa. Eräs kirjeenkantaja, jolle hän oli ilmaissut itsensä maantiellä, ei ollut uskonut häntä, vaan oli tehnyt hänestä pilaa. Myöhemmin tuo mies oli menehtyneenä langennut polvilleen ja saanut markan. Tämä ihastutti myöskin Diederichiä — samaten kuin toiselta puolen hänen sydämeensä koski se, että keisari oli mennyt jouluaattoiltana kadulle valmistaakseen 57:llä markalla vastalyötyä rahaa Berlinin köyhille iloisen juhlan — samoin kuin häntä aavistuksellisesti värisytti se, että Hänen Majesteetistaan oli tullut Maltan ritarikunnan kunniapuheenjohtaja. Ennen aavistamattomia maailmoita tuo "Lokal-Anzeiger" sisälsi, ja sitten se johti kaikkeinkorkeimman herrasväen niin sydämellisesti lähelle ihmistä. Tuolla ikkunankomerossa olevat majesteettien kolmeneljänneskokoiset pronssiset kuvapatsaat näyttivät tulevan hymyillen lähemmäksi, ja Säckingenin torventoitottajan, joka heitä seurasi, kuultiin tutunomaisesti puhaltavan. "Taivaallista täytyy olla keisarin perheessä", arveli Guste, "kun on suuri pesu. Heillä on sata pesijätärtä!" Sensijaan Diederichiä ilahutti kovin keisarin mäyräkoira, jonka ei tarvinnut ollenkaan kunnioittaa hovinaisten laahustimia. Hänessä kypsyi ajatus suoda omalle mäyräkoiralleen sama vapaus hänen ensi-illatsuissaan. Tosin jo seuraavalla palstalla oleva sähkösanoma tuotti hänelle syvän surun, koska vieläkään ei ollut tullut ratkaistuksi, tulivatko keisari ja tsaari tapaamaan toisensa. "Jos sitä nyt ei pian tule", hän sanoi tärkeänä, "niin meidän täytyy varustaa itsemme kaiken varalta. Maailman historia ei anna tehdä itsestään mitään pilaa." Kernaasti hän viipyi kauemmin uhkaavissa katastroofeissa, sillä "saksalaisen sielu on vakava, melkein traagillinen", hän totesi.

Mutta Gustessa ei ilmennyt enää mitään osanottoa, hän haukotteli yhä useammin ja useammin. Aviopuolison rankaisevan katseen alaisena hän näytti muistavan erään velvollisuuden, hän siristi uhkamielisesti silmiään ja ahdisti Diederichiä melkein polvineen. Tämä tahtoi lausua vielä jonkun kansallisen ajatuksen, mutta silloin Guste sanoi tavattoman ankaralla äänellä "joutavia"; mutta Diederich, kaukana siitä, että olisi aikonut rangaista tätä julkeutta, vilkutti hänelle silmää, ikäänkuin olisi odottanut jotakin lisää… Kun Diederich yritti ottaa häntä alhaalta kiinni, niin hän kartoitti kokonaan väsymyksensä, ja äkkiä Diederich sai korvatillikan — mihin hän ei mitään vastannut, vaan nousi ylös ja painui läähättäen erään esiripun taakse. Kun hän jälleen ilmestyi valoon, niin osoittautui, että hänen silmänsä eivät suinkaan salamoineet, vaan olivat täynnään pelkoa ja hämärätä pyyntöä… Tämä näytti vievän Gustelta viimeisetkin arvelut. Hän kohottautui; samalla kun hän valtoimenaan keikutteli lanteitaan hän alkoi suorastaan salamoida, ja osoittaen makkaranmuotoisella sormellaan permantoa kohden hän sähisi: "Polvillesi, kurja orja!" Ja Diederich teki työtä käskettyä! Kaikkien lakien kuulumattomalla ja hupsulla nurinkurisuudella Guste saattoi komentaa häntä: "Sinun pitää minun ihanata muotoani palvoa!" — ja sitten selälleen kääntyneenä Diederich antoi Gusten astua vatsalleen. Tosin Guste jätti kesken tämän toimituksen ja kysyi äkisti ilman hirveätä paatostaan ja ankaran asiallisesti: "Riennätkö kylliksi?" Diederich ei liikahtanut; Guste muuttui heti jälleen herrattareksi. "Minä olen valtias, sinä olet alamainen!" hän vakuutti nimenomaan. "Ylös! Mars!" — ja hän työnsi häntä pateronyrkeillään aviollista makuukammiota kohden. "Iloitse!" hän käski jo, mutta silloin Diederichin onnistui pujahtaa pois ja kääntää valkea sammuksiin. Pimeässä, riutuvin sydämin, hän kuuli, miten Guste antoi hänelle kaikkein säädyttömimpiä nimiä, haukotellen tosin samalla. Hieman myöhemmin hän kenties makasi ja nukkui jo — mutta Diederich, odottaen vielä pahinta, ryömi nelinkontin korokkeelle ja kätkeytyi pronssisen keisarin taakse…

Säännöllisesti tällaisten yöllisten houreiden jälkeen Hän antoi aamulla esittää itselleen taloustilikirjan, ja voi, jos Gusten laskut eivät pitäneet paikkojaan. Hirvittävällä oikeudenkäynnillä kaikkien palvelijan läsnäollessa Diederich teki pikaisen lopun Gusten lyhyestä vallanharhaluulosta, jos hänellä vielä siitä oli jonkinlainen muisto jälellä. Muutoin oli myöskin siitä pidetty huolta, että aviolliset suhteet eivät päässeet liiaksi kehittymään Gusten hyväksi, sillä joka toisena, kolmantena iltana, usein useamminkin, Diederich poistui kotoaan — Ratskellerin sukupöytään, kuten hän sanoi, mutta se ei ollut aina totta… Tuossa sukupöydässä Diederichin paikka oli erään gootilaisen kaaren alla, mihin oli kirjoitettu: "Mitä kauniimpi kapakka, sitä ilkeämpi akka, mitä ilkeämpi akka, sitä kauniimpi kapakka." Myöskin toisissa kaarissa olevat ytimekkäät mietelauseet kostivat hyvin hyväätekevällä tavalla ne myönnytykset, jotka joku luonnonpakosta teki joskus vaimolleen kotona. "Wer nicht liebt Wein und Gesang, verdient ein Weib sein Leben lang (Joka ei rakasta viiniä ja laulua, ansaitsee yhden vaimon elämässään)", tai "Behüt euch Gott vor Schmerz und Wunden, vor bösen Weibern und bösen Hunden (Varjelkoon teitä Jumala kivulta ja haavoilta, pahoilta naisilta ja pahoilta koirilta)." Sen sijaan se, joka Jadassohnin ja Heuteufelin välissä kohotti silmänsä kattoon, sai lukea: "Friedliche Rast am traulichen Herd, und an der Wand ein schneidiges Schwert. Nach alter Sitt' in deutscher Mitt', kommt trinkt euch aller Sorgen quitt (Rauhaisa lepo herttaisen takan ääressä, ja seinällä terävä miekka. Vanhan tavan mukaan saksalaisessa seurassa tulkaa ja juokaa itsenne vapaaksi kaikista suruista)." Mikä kaikinpuolin tapahtuikin uskontunnustukseen tai puolueeseen katsomatta. Sillä myöskin Cohn ja Heuteufel sekä heidän läheisimmät aateveljensä ja ystävänsä olivat aikain kuluessa mukautuneet, toinen toisensa jälkeen ja ilman suurempaa kummastusta, asiain menoon, sillä ajan pitkään kenellekään ei ollut mahdollista ylenkatsoa tai kieltää sitä menestystä, millä kansallinen aate meni eteenpäin ja kohosi yhä korkeammalle. Heuteufelin suhteessa lankoonsa, pastori Zillichiin, oli edelleenkin epäsointua. Maailmankatsomusten välillä oli toki ylitsepääsemättömiä aitoja, ja "uskonnollisissa vakaumuksissaan saksalainen ei anna taivuttaa itseään", kuten molemmilta puolilta todettiin. Politiikassa sen sijaan kaikellainen aatteellisuus oli tunnetusti turmiollista. Aikoinaan oli Frankfurtin parlamentissa istunut tiettyjä merkkimiehiä, mutta he eivät olleet vielä olleet mitään reaalipoliitikkoja, ja siksi he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin mieletöntä, kuten Diederich huomautti. Muutoin menestyksensä lauhduttamana hän myönsi, että runoilijain ja ajattelijainkin Saksalla oli kenties ollut oikeutuksensa. "Mutta se oli kuitenkin vain esiaste, meidän henkiset saavutuksemme ovat teollisuuden ja tekniikan alalla. Menestys sen todistaa." Heuteufelin täytyi se myöntää. Hänen lausuntonsa keisarista, Hänen Majesteettinsa vaikutuksesta ja merkityksestä olivat oleellisesti pidättyvämpiä kuin ennen; joka kerta, kun kaikkeinkorkein puhuja esiintyi, hän joutui hämille, yritti nurista ja antoi kuitenkin tuta, että kernaammin olisi yksinkertaisesti yhtynyt häneen. Selvä liberalismi saattoi vain hyötyä, se tuli vähitellen tunnetuksi, jos sekin ponnella muisti kansallisen aatteen, jos sekin työskenteli positiivisesti muiden mukana ja tietoisesti kohottaen vapauden lippua kuitenkin huusi leppymättömästi vihollisille, jotka eivät suoneet Saksalle paikkaa auringossa, quos ego. Sillä ei vain Saksan perivihollinen, Ranska, kohottanut uudestaan päätään: tilinteko häpeämättömien englantilaisten kanssa lähestyi lähestymistään! Saksa kaipasi kipeästi laivastoa, jonka rakentamiseksi nerokkaan keisarin nerokas propaganda vaikutti, ja sen tulevaisuus oli tosiasiallisesti merellä, se käsitys voitti yhä enemmän alaa. Tämä laivastoaate asettui sukupöydän ympärille ja muuttui siinä leimuavaksi liekiksi, mikä yhä uudestaan ja uudestaan saksalaisella viinillä kohennettuna osoitti kunnioitusta luojalleen. Tuo laivasto ja laivat, porvarillisen keksimiskyvyn hämmästyttävät koneet, jotka käyntiinpantuina synnyttivät maailmanmahdin, aivan samalla lailla kuin Gausenfeldissä tietyt koneet synnyttivät "Maailmanmahti"-nimistä paperia, tämä kaikki oli Diederichillä enemmän kuin mikään muu sydämenasiana, ja Cohn ja Heuteufel saatiin kallistumaan kansallisen aatteen puoleen parhaiten laivaston avulla. Maihinnousu Englantiin oli unelma, mitä uneksittiin Ratskellerin holvikaarten alla. Silmät säihkyivät, Lontoon pommitusta pohdittiin. Pariisin pommitus oli seurausilmiö, mikä täydensi ne suunnitelmat, joita Jumalalla oli saksalaisiin nähden. Sillä "kristityt kanuunat tekevät hyvää työtä", kuten pastori Zillich sanoi. Vain majuri Kunze epäili tätä, hän antautui mitä synkimpiin ennusteluihin. Sitten kun hän, Kunze, oli joutunut alakynteen kilpaillessaan toveri Fischerin kanssa, hän piti jokaista tappiota mahdollisena. Mutta hän jäi ainoaksi nurisijaksi. Se, joka eniten riemuitsi, oli Kühnchen. Ne teot, joita tuo pieni, hirveä ukko oli kerta tehnyt suuressa sodassa, saivat nyt lopultakin, neljännesvuosisataa myöhemmin, oikean tunnustuksensa yleisessä mielialassa. "Siemen" hän sanoi, "jonka me silloin kylvimme, niin, nyt siitä tulee jotakin. Kunpa minun vanhat silmäni saisivat sen vielä nähdä!" — ja sitten hän nukahti kolmatta pulloaan tyhjentäessään.

Kokonaan ilahduttavalla tavalla kehittyi myöskin Diederichin suhde Jadassohniin. Nuo entiset kilpailijat, joista kumpikin oli kypsynyt ja päässyt tyydyttävän elämän ilmapiireihin, eivät vahingoittaneet toisiaan poliittisesti eikä sukupöydässä, eikä myöskään siinä vaiteliaassa huvilassa, jonne Diederich pujahti sinä iltana viikosta, jolloin hän Gusten tietämättä oli poissa sukupöydästä. Se oli Sachsentorin edustalla, se oli sama, missä Brietzenit olivat asuneet ja missä nyt asusti joku yksityinen nainen, joka harvoin näyttäytyi ihmisten ilmoilla ja silloinkaan ei koskaan kulkenut jalkaisin. Välistä hän istui eräässä "Walhallan" etuaitiossa hyvin laitettuna, häntä tähystettiin yleensä teatterikiikarilla, mutt'ei koskaan tervehditty; omasta puolestaan hän käyttäytyi kuningattaren tavalla, joka pitää huolta siitä, että pysyy tuntemattomana. Luonnollisesti kaikki tiesivät, tuosta pukeutumisesta huolimatta, että se oli Käthchen Zillich, joka oli käynyt opin Berlinissä ja harjoitti nyt ammattiaan suurella menestyksellä Brietzenien entisessä huvilassa. Kenellekään ei ollut myöskään tuntematonta, että tämä asiaintila ei ollut omiaan kohottamaan pastori Zillichin arvoa. Seurakunta suuttui kovasti, pilkkaajia lukuunottamatta, jotka olivat haltioissaan. Estääkseen katastroofin pastori pyysi viranomaisia poistamaan pahan, mutta kohtasi vastarintaa, mikä näytti olevan selitettävissä vain siten, että oletettiin tiettyä yhteyttä Brietzenien huvilan ja kaupungin korkeimpain paikkain välillä. Epäillen yhtä suuresti maallista kuin jumalallistakin oikeudenmukaisuutta isä vannoi itse ottavansa tuomarin viran käsiinsä, ja tosiaankin kuului hän eräänä iltapäivänä, kun Käthchen vielä oli vuoteessa, ottaneen kurittaakseen tuhlaajatytärtään. Vain äitiään, joka kaikki aavistaen oli seurannut miestään, sai Käthchen kiittää hengestään, kuten seurakunta väitti. Äidin kerrottiin osoittaneen kelvotonta heikkoutta nähdessään tyttärensä kaikessa syntisessä loistossaan. Mitä pastori Zillichiin tuli, niin hän selitti saarnastuolista Käthchenin kuolleeksi ja lahonneeksi, millä teollaan hän esti konsistoriumin puuttumasta asiaan. Aikaa voittaen tuo hänen osakseen tullut koettelemus vahvisti hänen arvovaltaansa… Niistä herroista, jotka ottivat osaa Käthchenin elämänvaellukseen rahapanoksillaan, Diederich tunsi puolestaan vain Jadassohnin, vaikkakin Jadassohn heistä kaikista teki kaikkein pienimmät panokset, jopa Diederichin arvelun mukaan oli kokonaan tekemättäkin. Jadassohnin suhteet Käthcheniin olivatkin vielä varhaisemmilta ajoilta vakuutena yrityksen onnistumisesta. Niin ei Diederich vitkastelutkaan, vaan esitti huolensa Jadassohnille. Sukupöydässä he molemmat vetäytyivät siihen komeroon, missä oli kirjoitettuna: "Was einem Mann zur Lust ein minnig Weiblein brät, gar wohl gerät (Mitä miehen mieliksi rakastettava naikkonen paistaa, perin hyvin luonnistuu)"; ja ottaen asianmukaisesti huomioon pastori Zillichin, joka pienen matkan päässä heistä käsitteli kristillisiä kanuunoita, he keskustelivat Brietzenien huvilan asioista. Diederich valitti Käthchenin tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen kassaansa nähden ja odotti Jadassohnin vaikuttavan häneen suosiollisesti tässä suhteessa. Mutta Jadassohn kysyi vain: "Miksi Te sitten pidätte häntä? Hänen täytyy toki saada rahaa?" Ja tämä olikin oikein. Sillä ensimäisen lyhyen tyydytyksen jälkeen, mikä hänellä oli siitä, että oli vielä sillä lailla vallannut Käthchenin, Diederich piti häntä aikaa myöten reklaamitilinsä loistavana menoeränä. "Minun asemani," hän sanoi Jadassohnille, "vaatii suurpiirteistä edustusta. Muutoin minä, avoimesti puhuen, jättäisin koko asian, sillä, meidän kesken sanottuna, Käthchen ei ole tyydyttävä." Tässä Jadassohn hymyili kaunopuheisesti, mutt'ei sanonut mitään. "Ylipäänsä," jatkoi Diederich, "hän on samaa maata kuin minun vaimoni, ja minun vaimoni" — hän piti kättä kasvojensa edessä — "on suorituskykyisempi. Nähkääs, luonnonlaadulleen ei mahda mitään, ja jokaisen piipahduksen jälkeen Brietzenien huvilassa minusta tuntuu siltä, kuin olisin jotakin vaimolleni velkaa. Naurakaa vain, tosiasiallisesti minä lahjoitan hänelle silloin aina jotakin. Kunpa se vain ei pistäisi hänen silmäänsä!" Jadassohn nauroi suuremmalla syyllä, kuin Diederich osasi aavistaakaan; sillä hän oli jo kauan pitänyt siveellisenä velvollisuutenaan saattaa nämä seikat päätirehtöri Hesslingin rouvan tietoon.