"Minä vapautan herra todistajan antamasta mitään säälivää lausuntoa minun persoonastani ja elämästäni. Hän ei ole oikea mies sitä tekemään. Hänen menestyksensä on saavutettu toisenlaisilla keinoilla kuin minun menestykseni ja kokonaan toisella alalla. Minun taloni oli aina avoinna kaikille ja kaikkien käytettävissä, myöskin herra todistajan. Yli viisikymmentä vuotta minun elämäni ei ole kuulunut minulle, vaan eräälle ajatukselle, jonka minun aikanani useat olivat omistaneet, oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän ajatukselle. Minä olin varakas astuessani julkisuuteen. Kun minä siitä poistun, niin minä tulen sen tekemään köyhänä. Minä en tarvitse mitään puolustusta."

Hän vaikeni, hänen kasvonsa vapisivat vielä — mutta Diederich kohautti vain olkapäitään. Mihin menestyksiin sitten tuo vanhus vetosi? Hänellä ei ollut sitä ollut enää pitkään aikaan, ja hän esitti vain onttoja sanoja, joihin kukaan ei luottanut. Hän esiintyi ylväänä ja oli jo joutunut pyörien alle. Saattoiko ihminen tunteakin niin huonosti asemansa? "Jos toisen meistä on kohdeltava toista halveksivasti —." Ja Diederich salamoi. Hän salamoi vanhuksen, joka turhaan säihkyi, yksinkertaisesti alas, ja tällä kertaa ratkaisevasti oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän keralla. Ensinnä oma hyvä — oikea oli asia, jolla oli menestystä!… Hän tunsi sen selvästi, että tämä piti paikkansa kaikkiin nähden. Vanhuskin tunsi sen, hän istuutui jälleen, hänen olkapäänsä pyöristyivät, hänen kasvoilleen tuli häpeävä ilme. Lautamiesten puoleen kääntyneenä hän sanoi: "Minä en kaipaa mitään poikkeusasemaa, minä jätän itseni kansalaisten arvosteltavaksi."

Sen jälkeen Diederich, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkoi todistustaan. Hän oli tosiaankin hyvin armahtavainen ja teki mitä parhaimman vaikutuksen. Lauerin jutun jälkeen hänet huomattiin edullisesti muuttuneeksi; hän oli saavuttanut ylevää rauhallisuutta, mikä tosin ei ollut vaikeatakaan, koska hän nyt oli varakas mies ja hyvässä asemassa. Kello löi kaksitoista, ja salissa levitettiin "Netziger Zeitungin" viimeisintä uutista huminalla: oli totta, että Hessling, Gausenfeldin suurosakkeenomistaja, oli kutsuttu pääjohtajaksi… Uteliaasti tarkastettiin häntä — ja hänen ohellaan vanhaa Buckia, jonka kustannuksella hän oli kehrännyt silkkiä. Ne kaksikymmentä tuhatta, jotka hän oli lopuksi lainannut vanhukselle, tulivat nyt takaisin sadan prosentin korolla, ja hän oli ollut jalo sen lisäksi. Että vanhus oli juuri hankkinut itselleen Gausenfeldin osakkeita, oli Hesslingin kannalta kuin hyvää pilaa ja lohdutti sillä hetkellä monia, jotka itse olivat joutuneet kärsimään. Kun Diederich poistui, niin molemmin puolin tietä vaiettiin. Tervehdykset ilmaisivat kunnioitusta siinä määrässä, missä se muuttuu alamaisuudeksi. Satimeenjoutuneet tervehtivät menestystä.

Vanhaa Buckia he kohtelivat tylymmin. Kun puheenjohtaja julisti päätöksen, silloin piestiin kieltä. Vain viisikymmentä markkaa "Kansanäänen" toimittajalle! Todistusta ei oltu täydellisesti esitetty, hyvä usko oli tullut hyväksytyksi. Tuhoavaa kantajalle, sanoivat juristit — ja kun Buck jätti käräjätalon, niin hänen ystävänsäkin väistivät häntä. Pikkuyrittäjät, jotka olivat menettäneet säästönsä Gausenfeldissä, puivat nyrkkiä hänen takanaan. Ja kaikille tämä oikeuden päätös selvitti sen seikan, että heillä oikeastaan jo kauan oli ollut vanhasta Buckista tämä käsitys. Sellaisen yrityksen kuin tuon maa-alueen oston lastenseintä varten olisi pitänyt vähintään onnistua, ne olivat Hesslingin sanat, ja ne pitivät paikkansa. Mutta siinä sitä oltiin: vanhalle Buckille ei ollut koko hänen elinikänään mikään onnistunut. Hän piti jonakin ihmeenä, että kaupunginisänä ja puoluejohtajana päätyi velkoihin. Lahoja liiketuttavia oli vielä lisäksi. Mutta kehnoutta liikealalla vastasi moraalinen kehnous, sitä osoitti hänen poikansa yhä vielä selittämättä oleva kihlausjuttu, tuon saman pojan, joka nyt keikkui teatterissa. Entäs Buckin politiikka? Kansainvälinen mieliala, mikä aina vain vaati uhreja demagoogisiin tarkoituksiin, mutta suhtautui hallitukseen aina kuten koira kissaan, mikä sitten vaikutti taas takaisin liike-elämään: se oli sellaisen ihmisen politiikkaa, jolla ei ole enää mitään menetettävänä ja jolta puuttuu kunnon porvarin luotettavuutta. Suuttuneina havaittiin, että oltiin oltu seikkailijain käsissä. Kaikkein sydämenasiana oli saattaa hänet vaarattomaksi. Kun hän ei itse vetänyt johtopäätöksiä tuosta tuhoavasta päätöksestä, niin muiden täytyi ne hänelle osoittaa. Hallinto-oikeuteen sisältyi toki määräys, minkä mukaan kunnallisen virkamiehen tuli osoittautua käyttäytymisellään virassa ja sen ulkopuolella sen kunnioituksen arvoiseksi, mitä tämä virka vaati. Täyttikö vanha Buck tämän määräyksen? Kysymyksen esittäminen merkitsi kielteisen vastauksen antamista, kuten "Netziger Zeitung" totesi, mainitsematta tietenkään hänen nimeänsä. Mutta niin pitkälle oli ensin jouduttava, että valtuusto tarttui asiaan. Silloin lopultakin, päivää ennen keskustelua, tuo paatunut vanhus tuli järkiinsä ja luopui kaupunkineuvoksen virastaan. Hänen poliittiset ystävänsä eivät voineet enää sen jälkeen pitää häntä puolueen johdossa pelosta, että olisivat menettäneet loputkin kannattajansa. Buck ei antanut sen tapahtua niin helposti, kuten näytti; tarvittiin useita käyntejä hänen luonaan ja hellää painostusta, ennenkuin hänen kirjeensä ilmestyi lehteen: demokratian menestys oli hänestä hänen omaa menestystään tärkeämpi. Kun nyt intohimojen vaikutuksesta, joita hän tahtoi pitää katoavaisina, hänen nimensä uhkasi tuottaa sille vahinkoa, niin hän vetäytyi syrjään. "Jos kokonaisuus voi siitä hyötyä, niin minä olen valmis kantamaan sen väärän häväistyksen, minkä harhaanjohdettu kansantahto sälyttää minulle, siinä uskossa, että kansan ikuinen oikeudenmukaisuus on sen kerran poistava minun harteiltani."

Tämä käsitettiin tekopyhyydeksi ja pöyhistelemiseksi; hyväntahtoiset antoivat sen hänelle anteeksi hänen ukkomaisuutensa vuoksi. Muutoin sillä, mitä hän kirjoitti tai oli kirjoittamatta, ei ollut enää mitään merkitystä, sillä mitä hän sitten vielä oli? Ihmiset, jotka saivat kiittää häntä onnestaan tai menestyksestään, katsoivat äkkiä häntä vasten kasvoja tarttumatta hattuunsa. Monet nauroivat ja tekivät ääneen huomautuksia: ne, jotka eivät olleet millään lailla olleet hänen käskettävissään, mutta jotka kuitenkin olivat olleet täynnä alistuvaisuutta niin kauan, kun hän oli nauttinut yleistä kunnioitusta. Mutta niiden vanhojen ystävien asemesta, joita hän jokapäiväisellä kävelyllään ei enää koskaan tavannut, tuli uusia, outoja. He kohtasivat hänet, kun hän palasi ja jo hämärsi, jokin pieni liikemies, jolla oli kiihtyneet silmät ja jota uhkasi vararikko, tai jokin synkkä juomaratti tai jokin taloja pitkin rientävä varjo. Nämä katsahtivat häneen, hiljentäen askeleitaan, aran tai röyhkeän tuttavallisesti. He työnsivät hidastellen lakkiaan taaksepäin; silloin vanha Buck viittasi heille, ja hän tarttui myöskin ojennettuun käteen, oli se sitten millainen tahansa.

Kun aika kului, niin vihakaan ei häntä enää huomannut. Joka tahallaan oli katsonut syrjään, meni nyt ohi välinpitämättömänä, tervehtipä usein vanhasta tottumuksesta. Eräs isä, jolla oli nuori poika mukanaan, kävi miettivän näköiseksi, ja kun he olivat sivuuttaneet hänet, niin hän sanoi lapselleen: "Oletkos nähnyt tuota vanhaa herraa, joka noin yksinään hiiviskelee eikä katsahda kehenkään? Pane sitten mieleesi koko eliniäksesi, millaiseksi häpeä voi tehdä ihmisen." Ja vanhan Buckin näkeminen herätti lapsessa heti salaperäistä kammoa, samaten kuin aikuiset, lapsina ollessaan, olivat tunteneet selittämätöntä ylpeyttä nähdessään hänet. Tosin oli nuorta väkeä, mikä ei seurannut vallallaolevaa mielipidettä. Usein, kun vanhus läksi kotoaan, koulu oli juuri loppunut. Lapset riensivät sieltä, tekivät kunnioittavasti tilaa opettajilleen, ja Kühnchen, joka nyt oli hillittömästi kansallinen, tai pastori Zillich, joka Käthchenin onnettomuuden jälkeen oli vielä ankarampi tavoissaan, riensivät läpi luomatta silmäystäkään tuohon langenneeseen. Silloin hieman varttuneemmat jäivät seisomaan tielle, jokainen, kuten näytti, itsestänsä. Heidän otsansa näyttivät vähemmän sileiltä kuin muiden; heidän katseensa oli ilmehikäs, kun he nyt käänsivät selkänsä Kühnchenille ja Zillichille ja paljastivat päänsä vanhan Buckin edessä. Tahtomattaan hän pysäytti silloin askeleensa ja katsahti näihin kasvoihin, joista kuvastui tulevaisuus ja jotka olivat täynnä sitä toivoa, jolla hän oli koko ikänsä katsonut kaikkiin ihmiskasvoihin.

* * * * *

Sillä välin ei Diederichillä ollut ollut aikaa kiinnittää suurta huomiota hänen ylenemistään seuranneisiin syrjäseikkoihin. "Netziger Zeitung", joka nyt oli kokonaan Diederichin käytettävissä, teki tiettäväksi, että herra Buckin oli itse täytynyt, ennenkuin jätti johtokunnan puheenjohtajan paikkansa, suosittaa herra tohtori Hesslingin kutsumista pääjohtajaksi. Tässä seikassa moni oli näkevinään oman erikoisen makunsa. Nothgroschen antoi kuitenkin ajatella, että herra ylitirehtööri, tohtori Hessling oli hankkinut itselleen suuret ja kiistämättömät ansiot yleisön hyväntekijänä. Ilman häntä, joka kaikessa hiljaisuudessa oli hankkinut itselleen enemmän kuin puolet osakkeista, nämä olisivat varmastikin laskeneet vielä alemmaksi, ja monet perheet saivat kiittää yksistään herra tohtori Hesslingiä siitä, että säästyivät tuholta. Lakko oli uuden pääjohtajan tarmolla saatu onnellisesti vältetyksi. Hänen kansallinen ja keisarille uskollinen mielialansa takasi sen, että hallituksen aurinko ei vastaisuudessa enää tullut laskemaan Gausenfeldissä. Lyhyesti sanottuna iloiset ajat tulivat nyt koittamaan Netzigin talouselämälle ja erittäinkin paperiteollisuudelle — semminkin jos oli perää siinä huhussa, kuten luotettavalta taholta oli saatu kuulla, että Hesslingin liike piti yhtymän Gausenfeldiin. Nothgroschen saattoi ilmaista, että herra tohtori Hessling oli vain sillä ehdolla taipunut ottamaan käsiinsä Gausenfeldin johdon.

Tosiallisesti Diederichillä ei ollut mitään niin kiireellistä tehtävää kuin osakepääoman korotuttaminen. Uudella pääomalla ostettiin Hesslingin liike. Diederich oli tehnyt loistavan kaupan. Menestys oli kruunannut hänen ensimäisen hallitustoimensa, hän oli aseman herra, hänen johtokuntansa oli kokoonpantu taipuisista miehistä, ja hän saattoi ryhtyä painamaan yrityksen sisäiseen järjestelmään hallitsijatahtonsa leimaa. Heti alussa hän kutsut kokoon kaikki työläiset ja virkailijat. "Muutamat teistä", hän sanoi, "tuntevat jo minut Hesslingin liikkeen ajoilta. Niin, ja teidän muiden täytyy oppia minut tuntemaan! Joka tahtoo auttaa minua, on tervetullut, mutta kumousta ei tulla sietämään! Vielä ei ole kulunut kahtakaan vuotta siitä, kun minä sanoin tämän pienelle osalle teistä, ja nyt te näette, miten monia minulla on käskettävänäni. Voitte olla ylpeitä sellaisen herran puolesta! Luottakaa minuun, minä tulen pitämään huolta siitä, että teidän kansallistuntonne tulee heräämään ja että teistä tulee vallassaolevan järjestyksen uskollisia kannattajia." Hän lupasi heille omia asuntoja, sairasavustusta, halpoja elintarpeita. "Mutta sosialistisista salavehkeistä minä pyydän päästä! Joka tulevaisuudessa äänestää; toisin, kuin minä tahdon, hän saa laputtaa!" Myöskin epäuskon sanoi Diederich päättäneensä ehkäistä; joka sunnuntai hän sanoi tulevansa ottamaan selvän siitä, kuka kävi kirkossa ja kuka ei. "Niin kauan kun maailmassa hallitsee sovittamaton synti, niin kauan tulee olemaan sotaa ja vihaa, kateutta ja eripuraisuutta. Ja siksi: yhden täytyy olla herrana!"

Saattaakseen tämän ylimmän peruslauseen voimaan hän antoi peittää kaikki tehtaan seinät kirjoituksilla, jotka sitä julistivat. Läpikäynti kielletty! Veden noutaminen tulensammutusvehkeillä kielletty! Pullo-oluen tuonti kaikkein ankarimmin kielletty, sillä Diederich ei ollut jättänyt tekemättä erään panimon kanssa sopimusta, mikä takasi hänelle etuja väkensä kulutuksesta… Syöminen, nukkuminen, polttaminen, lasten mukaanottaminen, "hakkaileminen, kujeileminen, kopsiminen, ylipäänsä kaikenlainen siveettömyys" mitä ankarimmin kielletty! Työläisasunnoissa kiellettiin kaikkien hoitolasten pitäminen jo ennenkuin sitä oli edes sattunutkaan. Eräs vapaassa rakkaudessa elänyt pari, joka Klüsingin aikana kymmenen vuotta oli osannut välttää ilmitulemisen, erotettiin juhlallisesti työstä. Tämä tapaus antoi Diederichille aiheen käyttää uutta keinoa kansan siveellisen tason kohottamiseksi. Tiettyihin paikkoihin hän antoi ripustaa Gausenfeldissa valmistettua paperia, mitä käyttäessään kukaan ei voinut olla näkemättä niitä siveellisiä ja valtiotaylläpitäviä perusohjeita, joita siihen oli painettu. Välistä hän kuuli työmiesten huutelevan toisilleen noita lauseita, joiden sisällöstä he sillä tavoin olivat tulleet vakuutetuiksi, tai laulavan isänmaallista laulua, joka oli painunut heidän mieleensä samassa tilaisuudessa. Näiden menestysten rohkaisemana Diederich laski keksintönsä kauppaan. Se esiintyi "Maailmanmahdin" nimellä, ja tosiaankin, kuten eräs suurisuuntainen reklaami toitotti, se levitti saksalaista henkeä saksalaisen tekniikan tukemana voitokkaasti läpi maailman.