"Niin tai näin," täydensi Diederich, joka oli tointunut.
"Parempi niin kuin näin," korjasi Jadassohn; minkä jälkeen Diederich, alentaen tutunomaisesti ääntään: "Nythän minä voin sen Teille sanoa, että minusta tuo tyttö on aina tuntunut siltä, kuin hän ei kävisi Teillekään tukalaksi."
Mutta Jadassohn pani vastalauseen, missä ilmeni itserakkautta. "Mitä
Te sitten uskotte? Minä itse olen antanut hänelle suosituksia.
Pitäkää varanne, hän tulee menestymään Berlinissä."
"Sitä en epäile." Diederich vilkutti silmää. "Minä tunnen hänen ominaisuutensa… Te olette tosin pitänyt minua lapsellisena." Jadassohnin torjumista hän ei ottanut huomioonsa. "Te olette pitänyt minua lapsellisena. Ja samaan aikaan minä, piruvieköön, kalastin Teidän alueellanne, nyt sen voin Teille sanoa." Ja hän kuvasi tuolle toiselle, joka kävi yhä levottomammaksi, elämyksiään Käthchenin kanssa rakkaudenkammiossa — kuvasi niin täydellisesti, että asia todellisuudessa ei ollut tapahtunut niin perinpohjaisesti. Hymyillen tyydytetyn koston hymyä hän katsoi Jadassohniin, joka ilmeisesti oli kahden vaiheilla, pitikö kunnian vuoksi sekaantua vai ei. Lopulta hän päätti koputtaa Diederichiä olkapäälle, ja he vetivät sitten ystävällisesti tarjonaolevat johtopäätökset. "Asia jää luonnollisesti tarkoin meidänkeskiseksi… Sellaistakin tyttöä täytyy arvostella oikeudenmukaisesti, sillä mistä sitten parempi elämä saisi täydennyksensä… Osoite? Mutta vain Teille. Jos sitä joutuu Berliniin joskus, niin tietäähän sitä sitten, missä ollaan." "Sillä olisi tietty viehätyksensäkin," huomautti Diederich, katsahtaen sisimpäänsä; ja kun Jadassohn katsahti matkalaukkuihinsa, niin he heittivät hyvästit. "Politiikka on valitettavasti vienyt meitä hieman eri suunnille, mutta siinä, mikä on inhimillistä, me jumalankiitos tapaamme taas toisemme. Huvitelkaa tarpeeksenne Parisissa."
"Huvitukset eivät tule kysymykseen." Jadassohn kääntyi ympäri, kasvoilla sellainen ilme, kuin olisi tahtonut jonkun niellä. Kun hän näki Diederichin käyvän levottomaksi, niin hän tuli takaisin. "Neljän viikon kuluttua", hän sanoi merkillisen vakavana ja päättävästi, "tulette sen itse näkemään. Kenties on suotavaa, että jo etukäteen valmistatte yleisön siihen". Diederich, vasten tahtoaan mielenliikutuksen vallassa, kysyi: "Mitäs Te sitten aiotte?" Ja Jadassohn, tärkeänä, hymyillen uhrautuvan päättäväisesti: "Minä aion saattaa ulkonaisen olemukseni sopusointuun kansallisen vakaumukseni kanssa." Kun Diederich oli käsittänyt näiden sanojen merkityksen, niin hän saattoi vain kumartaa kunnioittavasti; Jadassohn oli jo tiessään. Hänen korvansa, kun hän nyt astui eteishuoneeseen, loistivat vielä kerran — viimeisen kerran! — kuten kaksi kirkonikkunaa iltahohteessa.
Asemalle ryntäsi joukko miehiä, joiden keskellä liehui lippu. Muutamia poliiseja astui raskaasti alas rappusia ja asettui heitä vastaan. Joukko viritti heti internationaalen. Sittenkin vallanedustajat torjuivat sen hyökkäyksen menestyksellisesti. Useita pääsi kuitenkin ketjun läpi ja ryhmittyi Napoleon Fischerin ympärille, joka pitkillä käsillään laahasi ommeltua käsilaukkuaan melkein maata myöten. Ravintolassa nautittiin virvokkeita näiden heinäkuun helteessä, kumouksen hyväksi suoritettujen, väsyttävien ponnistusten jälkeen. Sitten Napoleon Fischer yritti aseman rappusilta pitää puhetta, kun junakin päällepäätteeksi myöhästyi tulossaan, mutta eräs poliisi kielsi sen kansanedustajalta. Napoleon Fischer pani syrjään ommellun matkalaukkunsa ja irvisti. Mikäli Diederich häntä tunsi, hän oli aikeissa ryhtyä vastustamaan valtiovaltaa. Hänen onnekseen juna ajoi asemalle — ja nyt vasta Diederich huomasi erään vantteran herran, joka kääntyi selin, jos hänen ohitseen mentiin. Hänellä oli kädessään suuri kukkaiskimppu, ja hän katseli junan tuloa. Diederich tunsi kuitenkin nämä olkapäät… Oliko nyt itse piru liikkeellä! Eräästä vaununosastosta Judith Lauer tervehti, hänen miehensä auttoi häntä alas, niin, ja ojensi hänelle kukkavihon, jonka tämä otti vastaan hymyillen vakavinta hymyään. Kun nämä molemmat kääntyivät uloskäytävää kohden, niin Diederich väisti mitä ketterämmin syrjään, läähättäen samalla. Piru ei ollut liikkeellä, Lauerin aika oli yksinkertaisesti kulunut umpeen, hän oli jälleen vapaa. Ei niin, että hänen puoleltaan olisi ollut jotakin pelättävissä, mutta kuitenkin oli totuttava siihen ajatukseen, että hän oli vapaalla jalalla… Ja kukkaviholla hän otti vastaan vaimonsa! Eikö hän sitten tiennyt mitään? Hänellä oli kuitenkin ollut aikaa miettiä. Entäs tuo rouva, joka palasi miehensä luokse, sitten kuin tämä oli kärsinyt loppuun rangaistuksensa! Oli olemassa asianhaaroja, joista säädyllinen ihminen ei voinut mitään aavistaa. Muutoin Diederich ei tuntenut näitä lähemmin kuin kukaan mukaan; hän oli silloin tehnyt vain velvollisuutensa. "Kaikki tulevat tuntemaan samaa kiusallista tunnetta kuin minäkin. Kaikilta puolin tullaan hänen antamaan ymmärtää, että tekee parhaiten, kun pysyy kotonaan… Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Käthchen Zillich oli sen käsittänyt ja vetänyt oikeat johtopäätökset. Mikä hänelle oli oikein, saattoi joillekin muille olla helppoa, mutt'ei vain herra Lauerille.
Diederich itse, joka kulki kaupungin läpi kunnioittavien tervehdysten saattamana, otti nyt mitä luonnollisimmalla tavalla sen paikan, jonka hänen ansionsa olivat hänelle valmistaneet. Tämän ankaran ajan läpi hän oli taistellen raivannut itselleen tietä niin pitkälle, että vain hedelmät olivat poimimatta. Muut olivat alkaneet uskoa häneen: eikä hän itsekään kohta tuntenut mitään epäilystä… Gausenfeldistä alkoi hiljan kierrellä epäsuotuisia huhuja, ja osakkeet laskivat. Mistä oli saatu tietää, että hallitus oli ottanut pois tilauksensa sanotulta tehtaalta ja siirtänyt ne Hesslingin liikkeelle? Diederich ei ollut päästänyt mitään ilmoille, mutta se tiedettiin jo ennen kuin työväen irtisanominen tapahtui, jota "Netziger Zeitung" niin kovin valitti. Vanhan Buckin täytyi panna se toimeen johtokunnan puheenjohtajana mieskohtaisesti, mikä tuotti hänelle yleistä vahinkoa. Hallitus menetteli nähtävästi niin ankarasti vain vanhan Buckin tähden. Oli tehty virhe siinä, että hänet oli valittu puheenjohtajaksi. Ylipäänsä hänen olisi pitänyt niillä rahoilla, jotka Hessling niin säädyllisellä tavalla oli antanut hänelle, pikemmin maksaa velkoja kuin ostaa Gausenfeldin osakkeita. Diederich itse lausui kaikkialla tämän mielipiteen. "Kuka olisi sitä hänestä aikaisemmin uskonut!" huomautti hän tähänkin, ja taas hän loi miettivän katseen kohtaloon. "Nyt nähdään, mitä sellainen saattaa tehdä, joka menettää maaperän jalkainsa alta." Mistä jokainen sai sen ahdistavan vaikutuksen, että vanha Buck itsekin kulki, Gausenfeldin osakkeiden yhtenä omistajana, vararikkoa kohden. Sillä osakkeet laskivat. Irtisanomisten johdosta uhkasi tulla lakko: osakkeet laskivat vielä enemmän… Tässä Kienast hankki itselleen ystäviä. Hän oli odottamatta saapunut Netzigiin, virkistysmatkalle, kuten hän sanoi. Kukaan ei kernaasti tunnustanut kenellekään toiselle, että hänellä oli Gausenfeldin osakkeita, ja että oli joutunut satimeen. Kienast ilmoitti hänelle salavihkaa, että tuo toinen jo oli myynyt. Hänen mieskohtainen vakaumuksensa oli sellainen, että jo oli aikakin. Joku välikauppias, jota hän muutoin ei tuntenut, istui silloin tällöin kahvilassa ja osti. Muutamia kuukausia myöhemmin ilmoitti pankkiliike Sanft & C:o lehdessä, että jos jollakin oli Gausenfeldin osakkeita, sai ne siellä muuttaa vaivatta rahaksi. Tosiasiallisesti kellään ei ollut enää syksyn alkaessa noita lahoja papereita. Sen sijaan jututtiin, että Hessling ja Gausenfeld piti yhdistettämän yhdeksi liikkeeksi. Diederich näytti olevansa hämmästynyt. "Entäs vanha herra Buck?" hän kysyi. "Johtokunnan puheenjohtajana kai hänkin tahtoo sanoa siinä jotakin. Vai onko hänkin jo myynyt?" — "Hänellä on muita suruja", sanottiin silloin. Sillä hänen kunnianloukkausjuttunsa, jonka hän oli nostanut "Kansanääntä" vastaan, oli määrätty nyt käsiteltäväksi. "Hän tulee kai saamaan takkiinsa", tuumittiin; ja Diederich täysin asiallisesti: "Sääli häntä. Silloin hän on istunut viimeistä kertaa puheenjohtajana."
Tässä mielentilassa kaikki menivät oikeuteen. Haastetut todistajat eivät muistaneet mitään. Klüsing oli jo kauan puhunut kaikille tehtaanmyynnistä. Oliko hän erikoisesti puhunut tuosta maa-alueesta? Ja oliko hän maininnut vanhaa Buckia välittäjäksi? Tämä kaikki jäi epätietoiseksi. Valtuusmiesten piirissä oli ollut tunnettua, että tuo alue oli ollut kysymyksessä silloin ajatellun lastenseimen paikaksi. Oliko Buck kannattanut sitä? Ainakaan ei ollut vastustanut sitä. Useiden silmiin oli pistänyt, miten elävästi tuo paikka oli kiinnittänyt hänen mieltään. Klüsing itse, joka yhä vielä oli sairaana, oli poliisikuulustelussa todistanut, että hänen ystävänsä Buck oli hiljan käynyt hänen luonaan. Jos Buck mahdollisesti oli puhunut tuon alueen ostamisen etuoikeudesta, niin hän ei ollut käsittänyt sen mitenkään tapahtuneen Buckin kunniaa loukkaavalla tavalla… Kantaja Buck tahtoi saada todetuksi, että se oli ollut Kühlemann-vainaja, joka oli keskustellut tuosta maa-alueesta Klüsingin kanssa: Kühlemann itse, rahojen lahjoittaja. Mutta tuo toteaminen jäi tapahtumatta, sillä Klüsingin todistus oli tässäkin suhteessa epävarma. Että Cohn sitä väitti, ei vaikuttanut asiaan, koska Cohnin etujen mukaista oli saada Gausenfeldissä käyntinsä näyttämään viattomalta. Tärkeimmäksi todistajaksi jäi Diederich, jolle Klüsing oli kirjoittanut ja joka heti sen jälkeen oli ollut keskusteluissa hänen kanssaan. Oliko silloin mainittu joku nimi? Hän todisti:
"Minua ei silloin haluttanut kuulla sitä tai tätä nimeä. Minä totean, että minä, kuten kaikki todistajat todistavat, en ole koskaan julkisesti maininnut herra Buckin nimeä. Minun harrastukseni asiassa koski yksinomaan kaupunkia, jonka ei pitänyt tulla kärsimään vahinkoa kenenkään yksityisen vuoksi. Minä olen esiintynyt poliittisen moraalin puolesta. Persoonallinen viha on kaukana, ja minuun koskisi kipeästi, jos herra kantaja ei suoriutuisi tästä jutusta aivan moitteettomasti."
Hänen sanojaan seurasi hyväksyvä mutina. Vain Buck näytti tyytymättömältä, hän nousi ylös, punaisena kasvoiltaan… Diederichin piti nyt ilmoittaa, mikä oli hänen oma käsityksensä asiasta. Hän jatkoi, mutta silloin Buck astui esiin, ylen suorana, ja hänen silmänsä säihkyivät samalla tavalla kuin tuossa traagillisesti kuluneessa vaalikokouksessakin.