"Tämä on kuitenkin suurenmoista!" väitti Diederich, ja hänen äänensä petti. Toinen kohautti olkapäitään.
"Teatteria, eikä edes hyvää."
Diederich katsahti häneen. Hän koetti salamoida keisarin tavoin.
"Te olette kaikesta päättäen myöskin yksi."
Hän ei olisi osannut sanoa, mikä yksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli tässä ensi kertaa elämässään hyvä asia puolustettavanaan vihamielistä moitetta vastaan. Huolimatta liikutuksestaan hän näki kuitenkin miehen olkapäät: ne eivät olleet leveät. Ympäristö ilmaisi myöskin tyytymättömyytensä. Silloin Diederich astui esiin. Vatsallaan hän tunki vihollisen seinää vastaan ja löi lyttyyn taiteilijahatun. Toisia lyöjiä ilmestyi lisäksi. Hattu oli jo maassa ja pian myöskin mies. Pieksämisen jatkuessa Diederich huomautti taistelutovereilleen:
"Se mies ei ole varmastikaan palvellut! Arpia ei hänellä liioin ole!"
Vanha herra, jolla oli poskiparta ja rautaristi, oli myöskin saapunut siihen. Hän puristi Diederichin kättä:
"Hyvä, nuori mies, hyvä!"
"Eikö tässä sitten pitäisi raivostua?" selitti Diederich, läähättäen vielä. "Kun tuo mies tahtoi tehdä inhoittavaksi meidän historiallisen hetkemme!"
"Te olette palvellut?" kysyi vanha herra.