Ajetaan ylitse, uteliaat laskeutuvat alas Fredrik Suuren patsaalta. Heillä on suu auki; pikkuvirkamiehistä, joiden tie virastoon on suljettu, lähtee tomua, aivankuin heitä kurikoitaisiin. Eräät vääntyneet kasvot, joita Diederich ei tunne, huutavat hänelle: "Tulee vielä toista! Nyt taistellaan juutalaisia vastaan!" — ja häviävät tiehensä, ennenkuin hän ennätti huomata, että se oli herra von Barnim. Hän pyrkii hänen jälkeensä, työntyy virran mukana kauas eteenpäin, erään kahvilan edustalle, kuulee ikkunan särkyvän ja erään työmiehen huutavan: "Sieltä ne potkaisivat minut äskettäin pois, kun minulla ei ollut silinteriä" — ja syöksyy muiden mukana ikkunan kautta sisään, kaatuneiden pöytien väliin, permannolle, missä mennään nurin sirpaleiden päälle, sysitään toisia vatsoihin ja noidutaan ääneen: "Ei ketään enää sisään! Meiltä loppuu ilma!" Mutta lisää tulee tulvimalla. "Poliisi työntää väkeä syrjään!" Ja keskikatu aukenee, puhdistuu, aivankuin jotakin riemukulkua varten. Silloin sanoo joku: "Sehän on Wilhelm!"
Ja Diederich oli jälleen ulkona. Kukaan ei tiennyt, mistä johtui, että nyt saatettiin marssia, ahtaana massana, koko kadun leveydeltä ja molempia puolia aina sen hevosen kylkiin asti, millä keisari ratsasti: hän itse. Häntä katseltiin ja kuljettiin mukana. Huutavia ryhmiä hajaantui ja temmattiin mukaan. Kaikki katselivat häntä. Tumma kerros, muodoton, tolkuton, rajaton, ja kirkkaana sen yläpuolella nuori, kypäräpäinen herra, keisari. He näkivät: he olivat noutaneet hänet linnasta, he olivat huutaneet: "Leipää: Työtä!" aina siihen asti kunnes hän tuli. Mitään muuta ei ollut tapahtunut, kuin että hän oli siinä — ja he marssivat jo, aivankuin olisivat olleet menossa Tempelhofin kentälle.
Syrjässä, missä väkeä oli harvemmassa, sanoivat porvarillisesti puetut toisilleen: "No niin, jumalankiitos, hän tietää, mitä hän tahtoo!"
"Mitäs hän sitten tahtoo?"
"Osoittaa joukkiolle, kenellä on valta! Hän on koetellut heitä hyvyydellä. Menipä hän kaksi vuotta sitten myönnytyksissään liian pitkälle. He ovat tulleet röyhkeiksi!"
"Pelkoa hän ei tunne, se on sanottava. Lapset, tämä on historiallinen hetki!"
Diederich kuuli sen ja kauhistui. Vanha herra, joka oli puhunut, kääntyi myöskin hänen puoleensa. Hänellä oli valkea poskiparta ja rautaristi.
"Nuori mies", hän sanoi, "sitä, mitä meidän jalo, nuori keisarimme nyt tekee, tulevat lapset kerta lukemaan koulukirjoistaan. Odottakaa, niin saatte nähdä!"
Monien rinta oli kohonnut, monilla oli juhlallinen ilme kasvoillaan. Herrat, jotka seurasivat keisaria, katsoivat mitä päättäväisimmin häneen, mutta hevosensa he johtivat kansanjoukon läpi sillä lailla, kuin kaikki ihmiset olisi käsketty statisteiksi kaikkeinkorkeimpaan näytökseen; ja usein vilkuilivat he sivuilleen, saadakseen selville, minkä vaikutuksen keisari teki kansaan. Hän itse, keisari, näki vain itsensä ja toimintansa. Syvä vakavuus kivetytti hänen piirteensä, hänen silmänsä salamoi niiden tuhansien yläpuolella, jotka hän oli lumonnut. Hän vertasi itseänsä heihin, hän, Jumalan asettama herra, kapinallisiin palvelijoihinsa. Yksinään ja ilman vartiostoa hän oli uskaltanut lähteä heidän keskeensä, vahvana vain kutsumuksensa perusteella. He saattoivat satuttaa kätensä häneen, jos se oli korkeimman suunnitelman mukaista; hän toi pyhälle asialleen oman itsensä uhriksi. Jos Jumala oli hänen kanssaan, niin silloin tulivat sen näkemään! Silloin tulivat he aina säilyttämään hänen tekonsa kuvan ja muiston omasta voimattomuudestaan!
Eräs nuori mies, taiteilijahattu päässä, asteli Diederichin vieressä ja sanoi: "Tuon me tunnemme. Napoleon Moskovassa, kulkemassa yksinään kansan seassa."