"Minä otan pitääkseni huolen sosialidemokratiasta, on keisari ilmoittanut." Wiebelin. silmät olivat uhkaavina kuin kollikissan. "Mitäs tässä sitten muuta tarvitaan. Sotaväki on saanut ohjeensa, saattaa tapahtua, että sen täytyy ampua rakkaita sukulaisia. Siis? Voin ilmoittaa teille, ystäväni, että nyt on suurten tapausten aatto."
Kun Diederich ilmaisi kiihtynyttä uteliaisuutta:
"Mitä minä serkkuni von Klappken kautta —"
Wiebel pysähtyi. Diederich löi kantapäänsä yhteen.
"— olen saanut kuulla, ei ole vielä kypsä julkisuuteen saatettavaksi. Minä tahdon vain huomauttaa, että Hänen Majesteettinsa eilinen lausunto, että nurisijat saivat suosiollisimmin pudistaa jaloistaan saksalaisen tomun, oli ymmärrettävä saakelin vakavaksi varotukseksi."
"Uskotteko tosiaankin?" kysyi Diederich. "Sitten on suorastaan häpeällistä, että minun onnettomuuden vuoksi täytyi juuri nyt lähteä Hänen Majesteettinsa palveluksesta. Minä voin sanoa, että sisäistä vihollista vastaan minä olisin täyttänyt kaiken velvollisuuteni. Armeijaan, sen verran minä tiedän, voi keisari luottaa."
Hän oli näinä kosteankylminä helmikuun päivinä 1892 paljon kadulla. Unter den Lindenillä oli tapahtunut jokin muutos, vielä ei nähty, mikä. Ratsaspoliisit pysyttelivät katujen päissä ja odottivat. Ohikulkijat osoittivat toisilleen nostoväkeä. "Työttömät!" Yleisö jäi seisomaan, nähdäkseen heidän saapumisensa. He tulivat pohjoisesta päin, pieninä osastoina, marssien hitaasti. Unter den Lindenillä he vitkastelivat, ikäänkuin hämmentyneinä, vaihtoivat keskenään silmäyksiä ja ohjasivat kulkunsa linnaan päin. Siellä seisoivat he mykkinä, kädet taskuissa, antoivat ohikulkevien vaunujen räiskyttää kuraa päälleen ja kohottivat olkapäitään sateessa, mikä valui heidän virttyneille päällystakeilleen. Monet heistä käänsivät päänsä ohiajavia upseereja kohden, heidän vaunuissaan olevia naisia kohden, niiden herrojen pitkiä turkkeja kohden, jotka astuivat esiin hitaasti Burgstrasselta (Linnankadulta); heidän katseessaan ei ollut mitään ilmettä, ei uhkaavata eikä edes uteliasta; tuntui siltä kuin he eivät olisi tahtoneet nähdä mitään, mutta vain näyttää itseään. Toiset eivät kääntäneet katsettaan linnan ikkunoista. Vesi valui heidän ylöspäin käännetyille kasvoilleen. Kirkuva ratsupoliisi ajoi heitä syrjään tai seuraavaan kadunkulmaan asti — mutta siinä he taas seisoivat, ja maailma näytti vajonneen näiden leveiden, tyhjien, vaalean illan valaisemien kasvojen ja tuolla takana olevan, hämärän, jäykän muurin väliltä.
"Minä en käsitä sitä," sanoi Diederich, "että poliisi ei esiinny tarmokkaammin. Eihän tuo ole mikään asetuksenmukainen kulkue."
"Antaa sen olla niinkuin on", vastasi Wiebel. "Poliiseilla on tarkat ohjeensa. Herroilla tuolla ylhäällä on harkitut aikomuksensa, sen saatte uskoa. Ei ole nimittäin aina toivottavaa, että tuollaiset, valtioruumiissa ilmenevät mätänemisilmiöt tukahutetaan alkuunsa. Niiden annetaan kypsyä, ja sitten tehdään työ kerta kaikkiaan!"
Kypsyys, jota Wiebel tarkoitti, lähestyi lähestymistään, ja kahdentenakymmenentenä kuudentena se oli saavutettu. Työttömien mielenosoitukset näyttivät päämäärästään tietoisemmilta. Tungettuina eräälle pohjoisen kaupunginosan kadulle ne astuivat esiin lähikaduilta, ennenkuin niiden tietä ennätettiin sulkea, entistä ehompina. Unter den Lindenillä niiden kulkueet yhtyivät, ja niin usein kuin ne erotettiin, ne yhtyivät uudestaan, saavuttivat linnan, perääntyivät ja tunkeutuivat esiin uudestaan, mykkinä ja vastustamattomina kuin vesi. Vaunuliike pysähtyi, jalankulkijat sulloutuivat yhteen tuossa mukaansatempaavassa tulvassa, tuossa synkässä, kirjavassa köyhäinmeressä, mikä itsepintaisesti vyöryi eteenpäin, kuului tylsiä ääniä ja haaksirikkoisten laivain mastojen tavoin pisti esiin lipputankoja lippuineen: "Leipää! Työtä!" Syvästi purkautunut, selvempi jyminä kaikui milloin sieltä, milloin täältä: "Leipää! Leipää! Työtä!" Paisuen ja joukon yli vierien, ukkospilven tavoin: "Leipää! Työtä!" Ratsupoliisien hyökkäys, kuohahtaminen, asettuminen, räikeitä, melunsekaisia, varoitushuutojen kaltaisia naisääniä: "Leipää! Työtä!"