"Niin juuri", huudahti herra von Barnim, kiirehtäen huoneesta ulos. "Sitäkö varten me kävimme voitokkaan, kunniakkaan sotamme, että minun isäni omaisuus myytäisiin jollekin frankfurtilaiselle?"
Sillä aikaa kun Diederich vielä tyrmistyneenä vaikeni, soitettiin, ja herra Barnim sanoi:
"Se on minun parturini, minä tahdon ottaa hänetkin kerta kuulustellakseni."
Hän huomasi Diederichin pettymyksen ja lisäsi:
"Luonnollisesti minä juttelen sellaisen miehen kanssa kokonaan toisin. Mutta jokaisen meistä täytyy osaltaan tuottaa vahinkoa sosialidemokratialle ja johdattaa pikkuihmiset kristillisen keisarimme leiriin. Tehkää Tekin voitavanne!"
Siitä sai Diederich ymmärtää, että hänen vierailunsa oli päättynyt.
Hän kuuli vielä parturin sanovan:
"Jälleen vanha liiketuttava, herra asessori, joka muuttaa
Lieblingille, vain siksi, että Lieblingillä nyt on marmoria."
Wiebel sanoi, kun Diederich kertoi hänelle asiasta:
"Tuo kaikki on kaunista ja hyvää, ja minä ihailen kovin ystävämme von Barnimin ihanteellista mielenlaatua, mutta ajan oloon me emme pääse sillä pitkälle. Nähkääs, Stöckerkin on Eispalastissa saanut kirotut kokemuksensa demokratiasta, nimittää hän nyt sitten itseään kristilliseksi tai ei-kristilliseksi. Asiat on laskettu liian pitkälle. Nyt on tunnussanana: lyödä huimaista, niin kauan kuin meillä on mahtia."
Ja Diederich yhtyi tähän keventynein mielin. Kulkea ympäri ja värvätä kristityitä oli hänestä heti tuntunut hieman kiusalliselta.