"Sillä teistä, joka ei ole ollut siellä, ei ole mitään aavistusta. Sanon teille, että siellä katsellaan maailmaa kokonaan toiselta näkökannalta. Minä olisin ylipäänsä jäänyt sinne, minun esimieheni suosittelivat sitä minulle, olin siihen heidän mielestään hyvin sopiva. Mutta, mutta —"
Hän tuijotti tuskallisesti eteensä.
"Sattui tuo onnettomuus hevosen kanssa. Niin sitä käy, kun on liian hyvä sotilas. Kapteeni antaa ajaa dogcartillaan, jotta hevonen saisi kerta jaloitella, ja silloin sattuu onnettomuus. Tietenkään minä en säästänyt jalkaani, vaan ryhdyin liian aikaisin palvelukseen. Asia paheni huomattavasti, esikuntalääkäri jätti minun tehtäväkseni ilmoittaa kaiken mahdollisuuden varalta omaisilleni." Tämän hän sanoi piukasti ja miehekkäästi.
"Silloin olisi teidän pitänyt nähdä kapteeni. Joka päivä tuli hän itse pitkien marssien jälkeen tomuisine uniformuineen, sellaisena kuin oli. Sellaista sattuu vain sotilaiden kesken. Meistä tuli pahoina päivinä todellisia tovereita. Tämä sikaari tässä on hänen antamansa. Ja kun hän sitten antoi minun ymmärtää, että esikuntalääkäri tahtoi lähettää minut pois, niin, sen voin vakuuttaa teille, se oli yksi niitä silmänräpäyksiä elämässä, joita ei voi unhoittaa. Kapteeni ja minä, me saimme molemmat samanaikaisesti kyyneleet silmiimme."
Kaikki olivat järkytettyinä. Diederich katsahti urhoollisesti ympärilleen.
"No niin, nyt täytyy taas mukautua porvarilliseen elämään. Kippis."
Hän teki edelleen uutterasti työtä, ja lauantai-iltana hän joi uusteutoonien kanssa. Myöskin Wiebel ilmestyi jälleen. Hän oli asessori, pyrki kanneviskaaliksi ja puhui vain "kumouksellisista pyrkimyksistä", "isänmaan vihollisista" ja myöskin "kristillisyhteiskunnallisista ajatuksista". Hän selitti keltanokille, että oli aika harrastaa politiikkaa. Hän tiesi kylläkin, että se ei ollut ylevätä, mutta vastustajat pakottivat siihen. Korkeaa aatelia, kuten hänen ystävänsä asessori von Barnim, oli liikkeessä mukana. Herra von Barnim tuli käynnillään piakkoin kunnioittamaan uusteutooneja.
Hän tuli ja voitti kaikkein sydämet, sillä hän käyttäytyi kuin vertainen vertaistensa parissa. Hänellä oli tumma, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, hän oli velvollisuudentuntoisen virkamiehen perikuva ja puhui asiallisesti — mutta esityksensä lopussa hän kävi haaveelliseksi ja heitti äkkiä hyvästit, puristaen lämpimästi kuulijainsa kättä. Hänen käyntinsä jälkeen kaikki uusteutoonit olivat yhtä mieltä siitä, että juutalaisten liberalismi oli sosialidemokratian edelläkävijä, esihedelmä, ja että kristittyjen saksalaisten tuli ryhmittyä hovisaarnaaja Stöckerin ympärille. Diederich ei käsittänyt, niinkuin toiset, "esihedelmän" selvää merkitystä ja ymmärsi "sosialidemokratialla" vain yleistä omaisuuden jakoa. Se riittikin hänelle. Mutta herra von Barnim oli pyytänyt jokaista, joka tahtoi saada lisävalaistusta, käymään luonaan, eikä Diederich olisi antanut itselleen anteeksi, jos olisi lyönyt laimin niin mairittelevan tilaisuuden.
Viileässä, vanhanaikaisessa poikamiehen asunnossaan piti herra von Barnim hänelle yksityisluennon. Hänen poliittisena päämääränään oli säätyeduskunta, missä onnelliseen keskiaikaiseen tapaan oli edustettuina ritarit, hengenmiehet, teollisuudenharjoittajat, käsityöläiset. Käsityön täytyi, kuten keisari oli hyvällä syyllä vaatinut, päästä jälleen siihen kukoistukseen, missä se oli ollut ennen kolmikymmenvuotista sotaa. Ammattikuntien tuli vaalia jumalanpelkoa ja siveellisyyttä. Diederich ilmaisi mitä lämpimimmän yksimielisyytensä. Hänen taipumustensa mukaista oli toimia jonkin säädyn, jonkin ammattiluokan persoonattomana, yhdyskunnallisena jäsenenä. Hän näki jo itsensä paperihaaran edustajana. Juutalaiset kansalaiset herra von Barnim tosin sulki pois asiain järjestyksestä; nehän edustivat epäjärjestyksen ja hajaannuksen, sekaannuksen ja kunniantunnon puutteen, itse pahan periaatetta. Hänen hurskaat kasvonsa vetäytyivät kokoon vihasta, ja Diederich oli saman tunteen vallassa.
"Lopuksi", hän mainitsi, "valta on meidän käytettävänämme ja me voimme heittää heidät ulos. Saksan armeija —"