"Eikö totta? Siitä on jo kolme vuotta."
Diederich sai lujuutta. Yhdistyselämä oli kokonaan vienyt hänen aikansa. Siellä vallitsi ankara kuri. "Ja sitten minä olen suorittanut asevelvollisuuteni."
"Oo!" — Agnes katsahti häneen, "mitä kaikkea Teistä on tullutkaan!
Ja nyt olette kai jo tohtori?"
"Siksi minun pitää nyt tulla."
Hän näytti tyytymättömältä. Hänen arpensa, hänen pyylevyytensä, koko hänen hyvinansaittu miehuutensa ei ollut Agneksesta mitään? Hän ei huomannut sitä ollenkaan?
"Mutta Te", hän sanoi kömpelösti. Agneksen kalpeille, niin kaidoille kasvoille nousi hyvin ohut puna, mikä levisi pienen, kippuraisen nenän satulaan asti.
"Niin, aina ei käy kaikki hyvin, mutta sitten taas jälleen korjaantuu."
Diederichiä kadutti.
"Minä tarkoitin tietenkin sitä, että Te olette tullut vielä sievemmäksi" — ja hän tarkasteli Agneksen punaista tukkaa, jota tunki esiin hatun alta, entistä paksumpana, sen sijaan kun hänen kasvonsa olivat käyneet niin pieniksi. Sitten hänen mieleensä muistui silloiset nöyryytykset, ja hän ajatteli, miten toisin asiat nyt olivat. Uhkamielisesti hän sanoi:
"Mitenkäs herra Mahlmann nyt jaksaa?"