"Alkoholistiksi" ajatteli Diederich. Hän kysyi itseltään, eikö hänen velvollisuutenaan ollut käydä Buckin kimppuun. Mutta Buck oli uniformussa! Myöskin saattaisi kenties melu pelästyttää Agneksen esiin, ja mitä kaikkea siitä sitten voisi seurata! Hän päätti edelleenkin kuunnella tarkkaan Buckin lausuntoja. Aikoiko tuo mies tuollaisine mielipiteineen luoda itselleen jonkin uran? Diederich muisti, että koulussa Buckin aineet, jotka olivat liian henkeviä, olivat herättäneet hänessä selittämätöntä, mutta syvää epäluuloa. "Sellainen hän oli", ajatteli Diederich, "ja sellaiseksi on jäänyt. Kaunosielu. Koko perhe on sellainen." Vanhan Buckin vaimo oli ollut juutalainen ja näyttelijätär. Ja Diederichistä tuntui nyt jälestäpäin nöyryyttävältä se alentuva hyväntahtoisuus, jota vanha Buck oli osoittanut hänen isänsä hautajaisissa. Myöskin tuo keltanokka nöyryytti häntä edelleen kaikella: ylimielisillä puheentavoillaan, käytöstavallaan ja seurustelullaan upseerien kanssa. Oliko hän herra von Barnimin kaltainen? Hänhän oli vain Netzigistä. "Minä vihaan koko perhettä!" Ja illistävien silmäluomiensa välistä Diederich tarkasti noita lihaisia kasvoja, tuota hieman kaarevaa nenää ja kostean kiiltäviä, miettiviä silmiä. Buck nousi ylös. "No niin, me tapaamme toisemme jälleen kotona. Tulevana tai sitä seuraavana lukukautena minä suoritan tutkintoni, ja mitäs on sitten muuta jälellä, kuin näytellä oikeusasiamiestä Netzigissä… Entäs Te?" hän kysyi. Diederich selitti ankarana, että hänellä ei ollut aikaa hukattavana, vaan ajatteli kesällä päättää väitöskirjansa. Sillä hän sitten saattoi Buckin ovelle. "Tyhmä mies sinä sentään vielä olet", hän ajatteli. "Et ollenkaan huomaa, että minun luonani on eräs tyttö." Hän palasi takaisin, iloisena sen johdosta, että tunsi itsensä Buckia mahtavammaksi ja myöskin Agnesta mahtavammaksi, joka oli napisten odottanut pimeässä.
Mutta kun hän avasi oven, niin Agnes pysyi tuolillaan, hänen rintansa aaltoili ja nenäliinallaan hän hillitsi yskimistään. Tyttö katsoi häneen punaisilla silmillä. Diederich huomasi, että Agnes oli täällä melkein tukahtunut, oli itkenyt — sillävälin kuin hän itse oli ulkopuolella juonut ja puhunut hyödytöntä roskaa. Hänen ensimäinen mielenliikutuksensa oli rajaton katumus. Agnes rakasti häntä! Siinä hän istui ja rakasti häntä kaikin voiminensa! Hän, Diederich, aikoi kohottaa kätensä, heittäytyä hänen eteensä ja itkien pyytää anteeksi. Hyvissä ajoin hän kuitenkin perääntyi, peläten kohtausta ja sitä seuraavaa sentimentaalista mielialaa, mikä olisi tullut hävittämään häneltä monta työpäivää ja antamaan Agnekselle valtit käteen. Hän ei noudattanut hänen tahtoaan! Sillä luonnollisesti Agnes liioitteli. Ja niin Diederich suuteli hänen otsaansa ohimennen ja sanoi: "Sinä olet jo täällä? En nähnyt sinun ollenkaan tulevan." Agnes kapsahti pystyyn, ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikeni. Sen jälkeen Diederich selitti, että joku oli juuri lähtenyt hänen luotaan. "Sellainen pöyhkeilevä juutalaislurjus! Yksinkertaisesti inhoittava!" Diederich juoksi ympäri huonetta. Jotta hänen ei olisi tarvinnut katsahtaa Agnekseen, hän juoksi yhä nopeammin ja puhui yhä kiihkeämmin. "Ne ovat meidän pahimmat vihollisemme! Nuo, jotka niinsanotulla hienolla sivistyksellään ahdistavat kaikkea, mikä meille saksalaisille on pyhää! Sellainen juutalaislurjus saa olla iloinen sen johdosta, että me häntä siedämme. Nuuskikoon lakikirjojaan ja pitäköön kitansa kiinni. Hänen keltaisiin, tomuisiin, kaunosieluisiin kirjoihinsa minä syljen!" huusi hän vielä kovemmin, loukatakseen sillä myöskin Agnesta. Kun tämä ei mitään vastannut, niin hän teki uuden hyökkäyksen. "Tätä kaikkea tällaista voi sattua, kun jokainen tapaa minut nykyään kotona. Sinun tähtesi täytyy minun istua kököttää kojussani!" Agnes sanoi ujosti: "Me emme ole kuuteen päivään nähneet toisiamme. Sunnuntaina sinä olit taas tulematta. Minä pelkään, että sinä et enää minua rakasta." Diederich seisahtui hänen eteensä. Ylhäältä alaspäin: "Rakas lapseni, minun ei tarvitse enää vakuuttaa sitä, että sinua rakastan. Mutta toinen asia on, haluanko minä sen vuoksi joka sunnuntai katsella tätisi virkkausta ja puhua isäsi kanssa politiikasta, josta hän ei mitään ymmärrä." Agnes painoi päänsä alas. "Aikaisemmin oli niin ihanata. Sinä tulit niin hyvin toimeen isäni kanssa." Diederich käänsi hänelle selkänsä. Siinä sitä juuri oltiin: hän pelkäsi tulevansa liian hyvin toimeen herra Göppelin kanssa. Kirjanpitäjänsä, vanhan Sötbierin kautta hän oli saanut kuulla, että Göppelin liike meni alaspäin. Hänen selluloosansa ei kelvannut enää mihinkään, Sötbier ei hankkinut sitä enää häneltä. Silloin olisi Diederichin kaltainen vävypoika ollut hänelle kylliksi tervetullut. Diederich tunsi itsensä näiden ihmisten piirittämäksi. Myöskin Agneksen! Hän epäili tämän olevan yhdessä juonessa isänsä kanssa. Suutuksissaan hän kääntyi jälleen hänen puoleensa. "Ja sitten, rakkaani, rehellisesti sanoen: mitä me yhdessä teemme, on meidän asiamme, eikö totta, mutta sinun isäsi me pidämme kernaammin leikin ulkopuolella. Sellaisiin kuin meidän suhteisiimme ei saa sekottaa perheystävyyttä. Minun siveellinen tuntoni vaatii siinä puhdasta eroa."
Kului silmänräpäys, sitten Agnes nousi ylös, ikäänkuin olisi nyt käsittänyt. Hän oli kovasti punastuksissaan. Hän meni ovelle. Diederich saavutti hänet. "Mutta Agnes, sitä minä en ole tarkoittanut. Minä sanoin sen vain siksi, että minä sinua aivan liian paljon kunnioitan —. Ja minähän voin taas tulla sunnuntaina." Agnes antoi hänen puhua, näyttämättä ilmeellään mitään liikutusta. "Ole nyt taas iloinen", pyysi Diederich. "Sinähän et ole edes riisunut hattuasi." Agnes teki sen. Diederich toivoi, että hän olisi istuutunut sohvalle, ja Agnes istuutui. Hän suuteli myöskin Diederichiä, kuten tämä oli tahtonut. Mutta sillä välin kuin hänen huulensa hymyilivät ja suutelivat, hänen silmänsä pysyivät jäykkinä ja osaaottamattomina. Äkkiä riuhtasi hän, Agnes, hänet syliinsä: Diederich pelästyi, hän ei tiennyt, oliko se vihasta. Mutta sitten hän tunsi itseään rakastettavan kuumemmin kuin koskaan ennen.
"Mutta tänään meillä oli totisesti ihanata. Eikö niin, minun pieni, suloinen Agnekseni?" sanoi Diederich, tyytyväisenä ja hyväntuulisena.
"Hyvästi", sanoi Agnes, hakien kiireesti varjostintaan ja laukkuaan, sillä aikaa kuin Diederich vasta pukeutui.
"Mutta sinullapas on kiire." — "Enempää minä en kylläkään voi sinun hyväksesi tehdä." Agnes oli jo ovella — äkkiä hän löi olkapäänsä pieltä vastaan eikä liikahtanut paikaltaan. "Mikäs nyt on?" Kun Diederich tuli lähemmäksi, näki hän hänen nyyhkyttävän. Hän kosketti häntä. "Niin, mikäs sinun sitten on?" Silloin muuttui Agneksen itku äänekkääksi ja suonenvedontapaiseksi. Eikä se loppunut. "Mutta Agnes", sanoi Diederich vähän päästä, "mitäs nyt on tapahtunut, mehän olimme niin tyytyväisiä." Ja sitten aivan neuvottomana: "Olenko minä sinulle jotakin tehnyt?" Kriisien välillä ja puoleksi tukahtuneena sai Agnes sanotuksi: "Minä en voi sille mitään, suo anteeksi." Diederich kantoi hänet sohvalle. Kun kohtaus oli viimeinkin ohitse, niin Agnes häpesi. "Suo anteeksi, minä en mahda sille mitään." — "Voinko minä sitten sille mitään?" — "Et, et. Se johtuu hermoista. Suo anteeksi!"
Säälien ja kärsivällisenä Diederich vei hänet ajuriin. Jälestäpäin tämäkin kohtaus tuntui hänestä puolittaiselta komedialta ja eräältä niistä keinoista, joilla hänet lopullisesti piti pyydystettämän. Hän ei vapautunut edes siitä tunteesta, että hänen vapauttaan ja tulevaisuuttaan vastaan punottiin juonia. Hän puolustautui niitä vastaan esiintymällä tylysti, korostamalla miehistä itsenäisyyttään ja käyttäytymällä kylmästi, niin pian kuin mieliala kävi hempeäksi. Sunnuntaina Göppelien luona hän oli varuillaan, kuten vihollismaassa: oli moitteeton ja luoksepääsemätön. Kun häneltä kysyttiin, milloin sitten hänen työnsä oli valmistuva, niin hän vastasi, ettei itsekään tiennyt, tuliko saamaan tehtävänsä valmiiksi huomenna, tai vasta parin vuoden päästä. Hän korosti myöskin sitä seikkaa, että vastaisesti tuli olemaan taloudellisesti äidistään riippuvainen ja että häneltä pitkään aikaan ei tullut riittämään aikaa mihinkään muuhun kuin liikkeenhoitoon. Ja kun herra Göppel huomautti elämän ihanteellisista arvoista, niin Diederich torjui nämä karkeasti. "Vasta eilen minä möin Schillerini. Sillä minä en ole mikään hupsu, enkä anna uskotella itselleni mitään." Kun hän sellaisten sanojen jälkeen tunsi Agneksen katsovan häneen mykkänä ja surullisena, niin hänestä tuntui hetken siltä, kuin ei hän itse olisi puhunutkaan, kuin kulkisi hän sumussa, toimisi vasten tahtoaan. Mutta tämä mielentila haihtui.
Agnes tuli niin usein kuin Diederich kutsui, ja meni pois, kun tällä oli aika mennä työhön tai juomaseuraan. Hän ei vietellyt häntä enää haaveilemaan taulujen eteen, senjälkeen kun Diederich oli kerran pidättänyt hänet makkarakaupassa ja selittänyt, että siinä oli hänelle ihanin taidenautinto. Diederichinkin mieleen koski lopulta se seikka, miten harvoin he enää näkivät toisiaan. Hän syytti Agnesta siitä, että tämä ei pakottautunut useimmin tulemaan. "Aikaisemmin sinä olit kokonaan toisenlainen." "Minun täytyy odottaa", sanoi Agnes. "Mitä?" "Sitä, että sinäkin tulisit jälleen sellaiseksi. Oo! minä tiedän, että se aika on koittava."
Diederich vaikeni selittelyjen pelosta. Kuitenkin tapahtui niin, kuin Agnes oli sanonut. Diederichin työ oli lopulta päättynyt, hänen oli enää vain kestettävä arvoton suullinen kuulustelu, ja hän oli elämänkäänteen aiheuttamassa juhlatunnelmassa. Kun Agnes kävi lausumassa onnittelunsa ja toi ruusuja, niin Diederich purskahti itkuun ja sanoi tulevansa aina rakastamaan häntä. Agnes kertoi, että herra Göppel oli juuri lähtenyt useammanpäiväiselle kauppamatkalle. "Ja nyt on ilma niin ihmeen ihana…" Diederich liitti siihen heti: "Sitä täytyy meidän käyttää hyväksemme! Sellaista tilaisuutta ei meillä ole koskaan ennen ollut!" He päättivät matkustaa maalle. Agnes tiesi erään Mittenwalde- (Sydänmetsä-) nimisen paikan; siellä piti olla nimenmukaisesti yksinäistä ja romanttista. "Me tulemme olemaan yhdessä koko päivän!" — "Ja yön myöskin", lisäsi siihen Diederich.
Jo se rautatieasema, jolta lähdettiin, oli etäinen ja juna hyvin pieni ja vanhanaikainen. He joutuivat kahden kesken vaunuun; hämärä saapui hitaasti, palvelija sytytti heille himmeän lampun, ja he katselivat, äänettöminä ja toisiinsa kietoutuneina, suurin silmin ikkunasta tasaista, yksitoikkoista peltomaata. Mennä sinne ulos, jalan, kauas, ja hävitä sinne pilkko pimeään! Erään kylän kohdalla, missä oli kourallinen taloja, he olisivat astuneet alas junasta, mutta palvelija pidätti heidät hupaisesti huomauttamalla, että näillä ei suinkaan ollut aikomus saada yöpyä oljille. Ja sitten he saapuivat perille. Ravintolassa oli suuri piha, laaja vierashuone hirsikatosta riippuvine petroolilamppuineen; isäntä oli kelpo ihminen ja nimitti Agnesta "armolliseksi rouvaksi", katsoen häneen samalla viekkaasti. He olivat täynnään salaista yhteisymmärrystä ja he kainostelivat. Illallisen jälkeen he olisivat kernaasti nousseet heti omaan huoneeseensa, mutta eivät uskaltaneet, vaan selailivat tottelevaisesti niitä aikakauslehtiä, joita isäntä heille tarjosi. Kun hän käänsi heille selkänsä, niin he loivat toisiinsa katseen, ja, yks'kaks' he olivat portailla. Huoneessa ei ollut vielä valoa, ovi oli vielä auki, ja he olivat jo sylikkäin.