"Te seurustelette heidän kanssaan?" kysyi Diederich, ja hän mainitsi sen pilkallisesti. Mutta Buck selitti yksinkertaisesti, että tuli välistä kutsutuksi upseerimessuihin. Hän kohautti olkapäitään. "Minä menen sinne, koska pidän hyödyllisenä tutustua kaikkiin leireihin. Toiselta puolen minä seurustelen paljon sosialistien kanssa." Hän hymyili jälleen. "Välistä minä tahtoisin tulla kenraaliksi ja välistä työväenjohtajaksi. Olen itse utelias tietämään, mille puolelle lopulta tulen kallistumaan." Ja hän joi pohjaan toisen konjakkilasin. "Inhoittava ihminen", ajatteli Diederich. "Ja Agnes pimeässä huoneessa." Hän sanoi: "Teidän varoillanne Te voitte valituttaa itsenne valtiopäiville, tai tehdä mitä muuta tahansa, mikä Teitä huvittaa. Minä olen määrätty käytännölliseen työhön. Sosialidemokratian minä yleensä pidän vihollisenani, sillä se on keisarin vihollinen."
"Tiedättekö sen niin tarkkaan?" kysyi sen jälkeen Buck. "Minä uskon pikemmin, että keisari pitää salaa sosialidemokratiasta. Hän olisi kernaasti itse tullut ensimäiseksi työväenjohtajaksi, mutta työväki ei sitä tahtonut."
Diederich suuttui. Sellainen puhe loukkasi Hänen Majesteettiaan. Mutta Buck ei antanut häiritä itseään. "Ettekö muista, mitenkä hän Bismarckia vastustaakseen uhkasi kieltää rikkailta sotilaallisen suojeluksensa? Hän on tuntenut, ainakin alussa, aivan samanlaista vihaa rikkaita kohtaan kuin työmiehetkin — — vaikka luonnollisesti toisista syistä, siitä syystä, että hänestä ei ole mukavaa, että muillakin ihmisillä on valtaa."
Estääkseen ne huudahdukset, jotka Diederichin ilmeestä päättäen olivat tulossa, Buck lisäsi heti pirteämmin: "Älkää uskokaan, että vastenmielisyys on sanojeni synnyttäjä. Se on päinvastoin hellätuntoisuus: eräänlainen vihamielinen hellätuntoisuus, jos niin tahdotte sanottavan."
"En ymmärrä sellaista", sanoi Diederich.
"No niin: se on sitä, jota joku tuntee jotakin toista kohtaan, jossa huomaa omat virheensä, tai hyveensä, jos tahdotte niitä sillä nimellä kutsua. Joka tapauksessa me nuoret ihmiset olemme keisarimme kaltaisia siinä, että me tahtoisimme käyttää persoonallisuuttamme täydessä määrässä ja kuitenkin tiedämme, että vain massalla on tulevaisuutta. Mitään Bismarckia ei tule enää olemaan eikä liioin mitään Lassalleakaan. Kenties kaikkein lahjakkaimmat meistä eivät sitä jaksa vielä tänään itselleen myöntää, tunnustaa. Ainakaan hän ei sitä jaksaisi. Ja kun jonkin ihmisen osalle on joutunut sellainen ääretön valta, niin olisi tosiaankin itsemurhantekoa, jos ei arvostelisi mahdollisuuksiaan liian suuriksi. Mutta sielunsa sisimmässä hän epäilee sitä osaa, jota pyrkii asiaankuulumattomasti näyttelemään."
"Osaa?" kysyi Diederich. Buck ei huomannut tätä ollenkaan.
"Sillä se voi viedä hänet kauaksi, koska sen tässä maailmassa, sellaisessa kuin se nyt kerta on, täytyy vaikuttaa kirotun eriskummallisesti. Tämä maailma ei odota keneltäkään yksityiseltä enempää kuin hänen naapuriltaan. Kaikki vie samalle tasolle, mitkään erikoisuudet eivät tule kysymykseen, ja kaikkein vähimmän suurmiehet."
"Sallikaapas minun kysyä" — Diederich pöyhisteli — "olisiko meillä Saksan valtakuntaa ilman suuria miehiä! Hohenzollernit ovat aina suuria miehiä." — Buck väänsi jo suutaan surumielisesti ja skeptillisesti. "Silloin Teidän täytyy varoa. Ja meidän muiden myöskin. Keisari on, omissa olosuhteissaan, saman kysymyksen edessä kuin minäkin. Pitääkö minun tulla kenraaliksi ja perustaa koko elämäni sodalle, jota ei, mikäli voimme arvailla, koskaan tulla käymään? Tai mahdollisesti nerokkaaksi kansanjohtajaksi, kun kansa on jo joutunut niin pitkälle, että se tulee toimeen ilman neroja? Kumpainenkin vaihtoehto olisi romanttinen, ja romantiikka johtaa tunnetusti vararikkoon." Buck nielasi kaksi konjakkilasia perätysten.
"Miksi minun pitää siis tulla?"